IRC-Galleria

On aika osuva omaan elämään just nyt. Heräsin tänään jonkinlaisesta unesta kun kävin katsomassa the fame leffan. Oli Kyllä mieletön ja oisti ajatukset omasta elämän intohimosta liikkeelle. mitä ei ole. mikä järkyttää ja pelottaa. Päivät hukkuu työpaskaan jota ilman en selviä mutta se työ jolle en antaudu koska en sitä rakasta. Mutta se sikseen.... Elokuva sai minut tajuamaan ettei minulla ole mitään suunnitelmia oasta elämästä. Ei unelmia. Ei mitään.

10 000 kysymys: mihin ne hukkuivat??? Mihin joutui kaikki unelmani viimeisen vuoden aikana???

Joten nyt kun tässä ankarasti pohdin ja etsin omaa paikkaani maailmasta teen paskaa työtä, olen onneton ja kieriskelen vessanpöntössä. Ou jee.

Asiaa ei paranna se että monet ystäväni ovat toteuttamassa omaa elämäänsä... omia unelmiaan ja elävät sitä hetkeä nyt. Missä minä taas... Olen täällä ja katselen heitä. Herää kysymys: eikö sille pitäisi tehdä jotain sen sijaan että vaan höpöttää paskaa? Vastaus: Kyllä pitäisi ja olisi syytäkin mutta miten jos ei ole mitään mikä saisi oman elämän tuntumaan elämältä?

Ei elämä helppoa ole, vaikka toiset luulee, etttä se on toisesta helppoa.
Koittakaa ihmiset jo tajuta et ei teil vaa mee huonosti, on muitaki joilla
menee huonosti. En itsekkää ole joskus tajunnu, mutta toivoisin, etttä minulle
oltais sanottu näin, kun olen ajatellut niiin!

Verse 1:

Hengitän sisään harmaata usvaa //
ja puhallan pois jähmettyneen tuskan //
minne mennä jalat vieneet ristiin rastiin //
tai jämähtäneet paikoilleen sielun painolastiin //
niinpä kaivan maata jalkojeni alta //
ja kuin kuolleista nousee muistot ajalta //
kun lapsi tietämätön rakenteli majojaan //
metsissä, vaan ei luonnon saloissa //
vuosien jälkeen valaisi vallilassa voima //
merkillinen, se sai sieluni soimaan //
lauluaan yhdessä kaiken kauniin //
ja lapsonen luuli olevansa valmis //
ei osannut muuta ku hieroo taikalamppuu //
vaan rajattomat toiveet ei tuo uutta alkuu //
ja sehän saa kenet vaan parkumaan //
kun luuloistaan herää toden tuntumaan //

Verse 2:

Kohdusta valoon ja sain oman koulukunnan kasteen //
elämäni taanneet ei saaneet kosketusta lapseensa //
vitut kasvatuksesta minä valmistin itseni //
metsissä elelin ja ilman neuvoja liikehdin //
kun ei ollut muka ketään kertomassa elämästä //
mut mikä vittu muka mua esti kysymästä //
on niin vaikeeta ilmaista ahdingosta //
multa löytyy tuhansia sanoja pöytälaatikosta //
tuskaa käsittelen luomiskanavalla //
kun tunnen eläväni olen siitä lomalla //
on niin kaunista tuoda itsensä elävien kirjoihin //
vaan milloin viimeksi siitä ilosanomaa kirjoitin //
kaikessa kyynisyydessäänkään tää ei oo suruvirsi //
vaan tragikoominen vitsi, tähän ollaan tultu //

Kertsi:

Kun tähän ollaan tultu
ei auta surkutella //
niinpä mä astun sisään
kaltaisteni sirkustelttaan //
tähän ollaan tultu
oman käden kautta //
ei kiertely auta
kun vastuu on mulla //
tähän ollaan tultu
tikapuita astellen //
peläten, et ne loppuu kesken //
mut täs mä edelleen olen
avaan seuraavan oven //
ja huomaan: voin yltää taivaisiin //

||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||
|||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||

+ Ajotunnit: broom,broom!!
+ joulunäytelmän harkat(? Äkkiä kiitos, haluaan, et mullaki o taas jotai elämää :D )
+ syysloma
+markkinat
+ kaikke kiva.(syyskuussa alkaa piano ja tanssi :o)

istun yhen hotellin pihalla. juon smirnoff icea. katon tähtiin. kuulen lintujen semmosta tiiättekö seireeniääniä.

on täysikuu.

mulla on mahtavia ajatuksia päässä. ku katon ylös. taivaaseen. avaruuteen. tähet. :o mitä ne on ? tää on niin jännää.

puhuin äsken jemin, hannan, ja anttin kanssa puhelimessa. oli virkistävää. kohta soitan junnulle, jos se ei oo nukkumassa. pitäis kertoa pari siistiä oivallusta!


mutta mmm mulla on herätys tosin 5 tunnin päästä... ja aamulla tosiaan sinne maaseuturetkelle. ässäsästttttt. noooo hmm.


eei mulla muuta.


edit klo 03 20: äääää puhuin junnun kanssa äsken puhelimessa!!! oli NIIN kiva kuulla sen ääntä. ääääääääääääää!!!!!!! voi vitsit. himpulan pimpula. KIKSIT!!!! iiii äääääää.

Viime yönä yksin baarista kotiin palattua tuli taas yksinäinen olo ja masennus. Heräsin vähän aikaa sitten ja nyt taas jokseenkin turhan viikonlopun jälkeen on vitutus päällä, tai ei enää niin paljoa, kun saan purkaa oloni tähän. Ehkä tämä avautuminen auttaa.

Välillä tuntuu, että vaikka on tehnyt kaikkensa, niin ei kuitenkaan jää kuin paska käteen. Ehkä pitäisi lopettaa yrittäminen ja toivominen, ehkä pitäisi vaan olla oma itsensä, mutta odottaminen vituttaa. Ehkä se aika onkin se mun vitsaus.

Elämä kuljettaa hassusti eteenpäin. Olen toivonut, että se oikea kävelee sieltä jostain vastaan ja tekee sen ”moovin”, mutta ehkä se on itsestäni kiinni ja voisin tehdä jotain vielä enemmän. Mutta onko se sitten omaa itseäni ja meneekö se liialliseksi yrittämiseksi, näitä olen kysynyt itseltäni. Jotenkin sitä toivoo, että kaikki olisi vaan helpompaa.

Välillä tuntuu, että viikonloput ovat vain ajan ja rahan tuhlausta, josta ei tule kuin vitutus. Mutta hei, täytyy kuitenkin myöntää, että hauskaa on ollut. Alkoholin juomisenkin lopettamista on tullut pohdittua, mutta onhan siinä hyvät puolensa. Ainakin on kavereiden kanssa hauskaa ja positiivinen fiilis...

Kaikki on lopulta omasta päästä kiinni. Masennusta ja yksinäisyyttä ei ole tarvetta kokea, jos rakastaa itseään ja nauttii omasta seurastaan, mutta joskus sitä keksii tekosyitä. Ehkä tavallaan nauttiikin masennuksesta ja luulee saavansa siitä jotain irti, ehkä toivookin, että Jumala tai joku ulkopuolinen kuulee paremmin. Mutta hei parempaahan se on tuntea iloa ja rakkautta itseään kohtaan, kuin masennusta, silti odotan sitä naisen fyysistä kosketusta ja läheisyyttä. Sitä on vaikea itse tarjota, vaikka toki sitäkin voi itse simuloida halutessaan eri tavoilla, mutta kaukana se on aidosta naisen lämmöstä. Jotenkin sitä haluaa kokea itsestään ulkopuolisia asioita vaikka samaan aikaan tiedostaakin, että kaikki on yhtä. Ehkä siinä piileekin se paradoksi. Ehkä mun kannattaisi vaan tajuta paremmin, että ei ole mitään itsestä ulkopuolista, ehkä mun ei kannattaisi tuntea itseäni niin ulkopuoliseksi muista...

Mutta hei positiivisuus kunniaan. Pohjalla on mukava käydä, kun sieltä on noussut. Siellä oleminen on tuskaa, mutta hei ainakin se tuntuu hyvältä, kun on taas pinnalla. Pitäisi vaan kehittää uusi määritelmä omalle pohjalle, jos pitäisi sen pohjan positiivisen puolella, sitten olisi ihan sama vaikka laskisikin ekstaasista välillä iloon. Se on sellainen oma haave, että voisi nauttia ja rakastaa aina, oli tilanne mikä hyvänsä.

Joskus sitä ajattelee, että ehkä joku muukin ajattelee samalla tavalla. Ehkä pian kaksi yksinäistä sutta kohtaa ja taas on maailma pelastettu. Mutta ainakin tähän joku voi samaistua ja ehkä oppiakin jotain.

Ehkä se oikea kävelee sieltä vastaan... Mutta uskallanko päästä irti ja olla ajattelematta asiaa? Aikamääreiden asettaminen, toivominen ja esittäminen ei ole tähän asti ainakaan auttanut paljoakaan... Uskallanko olla täysin oma itseni ja antaa elämän vain kuljettaa?

Tiedän, että tämän kirjoittaminen auttoi itseäni ainakin jollain tasolla. Kannattaa siis avautua.