Olen lakannut pelkäämästä. Me emme voi kuin voittaa. Kaikki on niin avointa kuin vain voi, eikä se ole kuin hienoa. Muistan kirjoittaneeni näin aiemminkin. Historiamme näemmä toistaa itseään.
Minä rakastan, kaikesta sydämestäni eikä se voi kuin riittää. Olen, en, millään ei ole merkitystä. Silti rakastan. Täysillä, mitään pelkäämättä, kuin hullu. Minä, me.
Loppuun vuoden sitaatti:
"Erehtyminen on inhimillistä, mutta se tuntuu jumalalliselta."
- Mae West -
Erosin Misantropia-yhteisöstä, koska koin, etten enää pysty samastumaan siihen yhteisön sanomaan samoin kuin ehkä joskus. Tai niin hyvin kuin ehkä halu(ai)sin. Meissä ihmisissä on potentiaalia, ja on turhaa surra sitä, ettei sitä (vielä) hyödynnetä läheskään tarpeeksi. Sitäpaitsi pitäisi keskittyä siihen, miten omia avaruuksiaan voisi laajentaa!
useemminki voi suu auki hämmästyä yleistä hienoutta
voi hymyillä koko keholla ja kaikella sitä hymyä jota sopivasti nyrjähtäneet hymyää
voi kokeilla kuinka hyvältä tuntukaan ku ei estele,
ku ei mieti sitä mitä luulis pitävän olla vaan vaan on niinku tykkää
antaa vaan
antaa tulla kaikesta ympärillä sitä pulppuavaa luovuuden mitä tahansa
antaa jäätyneen maan kimaltaa valossa,
nauttii ku lehdettömät oksat haarautuu puissa,
iloitsee sitä et kaikkien keuhkot pumppaa sekasin samas tahdissa,
jumalten musiikki tuntuu ihanalta aivoista
samalla sydän ymmällään oivalluksesta
titityy, pimeys huomaa olevansa pulassa
auringonvalo sormessa ja navassa ja sulassa
rakkaudet kurkottaa toisiansa vasten
ja ahtaimmatkin muoto-onkalot alkaa hiljalleen henkäillä kummallisuutta
tik tak tik tak viri viri tööt tööt
naks
jokin siellä syvällä sisällä loksahtaa
nyt alat tietää luvan itkeä sille kuinka hävyttömän laaja kauneus on aina hehkunut joka puolella sussa
juuri sinä joka luet tätä tekstiä
vittu SÄ oot hyvä. joku on ehkä
joskus saanu sut kuvittelee muuta.
samat ihmiset ei kai sit oikein
itekää usko olevansa mitään
joka sinänsä on
TOTTA koska kaiken rinnalla
mikään ei ole mitään
mutta ei me verrata
(kun ei tarvii eikä oo syytä)