luin tossa äske vanhaa,seiskaluokalla kirjotettua päiväkirjaa ja sain muutaman ahaa elämyksen.huomasin myös että olen ollut aika helvetin angstinen seiskan syksyllä.ja ryypännyt _liikaa.taino,ainakii 12-vuotiaalle jokaviikonloppune ryyppäämine ei oo kovi hyväst.
Nyt mä vast tajuun sen kunnolla, nyt vasta itken sun takia.
Päivät tuntuu turhauttavan pitkiltä.
Mikään ei oikeen tunnu miltään.
Oon muuten tyytyväinen mun elämään,
mut tää tyhjä ja kaihoisa olo tuntuu piinaavaan kokoajan.
Rakastan sua, haluaisin vaan kulkee sun rinnalla.
Se ei muuta asioita, me kuletaan eri polkuja nyt.
En haluais hyväksyy sitä, mun on pakko.
Toivon vaan että sä oot onnellinen.
Kidutan itteeni, kuuntelen kappaleita joita sä omistit mulle, tai yleensäkkin kuuntelit.
2 päivään mä en ajattellu koko asiaa,
nyt tuntuu että mun koko maailma rojahtaa kasaan,
haluun sut takaisin mun elämään.
En saa nukuttuu, sä oot mielessä kokoajan.
Ja nyt ku ajattelen asiat tarkemmin,
kaikki vois olla hiukan paremmin, laidasta toiseen mun ajatukset heittää,
voisinkai paremmin tunteit peittää,
tää on mun elämä ei kukaan sitämäärää, vaikka joskus tulee tehdyksi väärää,
tai kaikki asiat ei mee niiku piti,
niin tässä mä seison ja kerron teille tunteeni, en oo onnellinen enkä huonotuurinen,
vaan siltä väliltä, ihan tavallinen
tuntuu et kukaan kokenu tuskaa niinkuin minä
mut sen on kokenu satoja miljoonia ihmisiä
en koskaan tuu saamaan elämää täydelliseks
aina tunnen itteni jollain lailla kateelliseks
surulliseks masentuneeks ja liian väsyneeks
vihastuneeks vittuuntuneeks ja maailmaan ärtyneeks.