Olipahan sit wanhojen tanssit tänään. 8)
Ite en (vielä) ollu tanssimas mut heiluin kameran kans niin urheilutalolla kuin oulunhallillaki. Tötsä ja Justin oli tanssimassa ja molemmat tanssi tosi hyvin. :) Mua vaan häiritsi jatkuvasti Tötsän kravatti ku se oli 24/7 vinossa ja hukkasin Justinin koko ajan jotta oisin voinu kuvata sitä........
Tanssin sit T:n kans jotain valssii tai sellasta (???) ja evosin vähän aikaa jalkaliikkeiden kans ja Tontsa vei mua satanolla. :""""""""D Oli muuten aika huvittavaa ku Tontsalla lähti ääni kahesti.... sori ku nauroin ! ;___;♥ But I couldn't help myself !!!1
Kahdesti tanssittu ja kuvat otettu, vielä illan esitys.
Aamulla:
1. Oltiin lähdössä.
2. Kun oltiin ajettu puoli kilometriä, huomasin että korvikset puuttuu. Ja takas.
3. Oltiin takas pihassa, kun huomaan että toisen kengän remmi on mennyt rikki. Jee. Hakemaan siis ne korvikset ja uudet kengät, onneksi löytyi.
4. Ja koululla vähän ykkösten kiusaamista ^_^
Huomenna se sitten olisi: hartaasti odotetut wanhojen tanssit. Nyt jokainen minuutti tuntuu niin vääjäämättömältä. Vielä olisi liian paljon tekemistä, mutta aika vain matkaa kohti huomista. Tasan 12 tunnin päästä pitäisi olla jo Jatulissa.
Fiilis on suorastaan hysteerinen. Epärealistinen epävarmuus kalvaa luita ja ytimiä ja koko ajan tulee mieleen asioita, jotka pitää ehdottomasti muistaa ja joita ei missään nimessä saa unohtaa. Kaikki muistettavat asiat on käyty läpi tuhanteen kertaan, mutta silti tuntuu että jokin nyt varmasti puuttuu. Omaan tapaani vienen stressailun myös vuoteeseen, joten yöstä lienee tulossa pitkä, malttamaton ja syvästi odottava. Hitsi!
Tänään kenraalissa sain jo esimakua siitä, millainen fiilis tulee olemaan tositilanteen tullen. Ennen saliin astumista olo on varmasti kuin uimahyppääjällä, jolla liikkeelle lähtö on koko suorituksen hermojaraastavin osuus. Toisaalta voin kuvitella, miten mahtava tunne on nähdä sali täynnä yleisöä, joiden joukossa olen itsekin yli vuosikymmenen istunut. Nyt vihdoin tuo odotus palkitaan. Ja nimen omaan nyt siitä pitäisi osata myös nauttia.
Ei siis ole ihme, että kaiken jännityksen keskellä pohjavireenä soljuu haikea onni siitä, että tämän kaiken saa kokea edes kerran elämässään. Kaikkein kamalin hetki tulee olemaan se, kun huomaa kaiken jo päättyneen.
Mutta sellaista elämä on. Siksi siitä pitääkin ottaa kaikki irti ja jatkoilla tuskin meiningistä tingitään. Näissä tilanteissa sitä rakastaa olla lukiolainen!