Voisitpä ymmärtää kuinka mul on huono olla, mut mä tunnen tän paskan sit sunki puolest. Välitin susta, enkä sun ulkokuoresta. Mä luulin tosissaa, ettei mua petetä. Tää välil vetää mut tosi maahan, miks mut yksin jätetään?
Emmä koita sanoo, että itkisin sun perään. Mua pelottaa ku en oikeesta jaksa enää.
Nyt mä tiedän miltä tuntuu olla lasi joka hajoaa ja tiedän mitä tarkottaa kun alas vajoaa.
Jos mä oisin ollu paska tai ansainnu sen niin sitte mä voisin jättää taakse masennuksen.
Mä kyl koitan kirjottaa ylös mun ajatuksii, mut ei tääkään toimi, ei tää aina tee parannuksii.
Ei oo tullu käytyy tääl, eikä oikee missää muuallakaa. Elämä ottaa koville nyt, kusee silmään pahemmin ku koskaan... Tänne saanen angstata, facebookissa ei kehtaa, kukaan ei ymmärrä. Voisinpa kelata aikaa 5-10 vuotta taakse ja nauttia sillon viel jäljellä olleesta terveydestäni. Että jos jollain on aikakone voisin lainata...
-
Miten voisin enää elämää jatkaa,
kun tää on pelkkää rankkaa matkaa.
Saanko teidät rakkaat "hyvästellä" jos pystyn lupaamaan,
että olen menossa paikkaan parempaan.
Voisin jättää huolet, surut ja kivut taakseni,
tulisittehan te vielä joskus luokseni.
Ei ne siis olisi hyvästit kuitenkaan,
kun joskus vielä kohtaisimme,
ja yhteiseloa toisaalla jatkaisimme.
Unohtakaa siis suru ja iloitkaa,
on mulla muualla parempi kuin täällä päällä maan.
Trapped inside my mind
I need to escape
Trapped by time. Why won't it wait...
Depression consumes me.
No, misery doesn't wait.
I feel like I'm falling. I've been falling for years. I'm calling, but no one can hear.
I've given my best.
I've given my all.
My neck it breaks.
No, I can't stand tall.
My back it fails.
My body it aches, with each and every breathe that I take.
I'm ready to fall.
My heart it stops.
Forget it all.
My mind it drops.