IRC-Galleria

No vittu jee mennää koulun kaa teatterii tänää -.- Mut eiköhä me keksitä marian kaa taas jotai :DD

Dynamon draamapaja esittää:

Psykoosi
Todellisuuden rajoilla

Ti 16.12. ja to 18.12 klo 19.00
Diakonian instituutin draamatila Theatrum Olga,
Ahvenistonkatu 2

Liput 3/5€, lippuvaraukset 050-3836465

"LIDIA LOVE"

Ensi-ilta pe 21.11 klo. 19:00


Pe 28.11
ti 2.12
ke 3.12
to 4.12
pe 5.12

Aika klo 19:00

Orimattilan Lähiteatterissa Pakaantie 2.

Lipun hinta 5€

Esitystä ei suositella alle 15-vuotiaille

Nyt on fiilis huipussaan.

Vaikeuksien kautta voittoon. Ei mihinkään tilanteeseen pitkään aikaan ole tämä fraasi sopinut kuin siihen, mitä tuli koettua tänä iltana. Teatteritaide ja näytteleminen ovat ihania asioita, mutta myös täyttä hulluutta harrastuspohjalta. Porukalla, josta yleisöllä on valmiiksi kovat odotukset, on todellinen haaste edessään, jos näytelmä ei ole katsottavassa kunnossa vielä viikkoa ennen ensi-iltaa. Vaikka itse asiaan voi vaikuttaa lähinnä opettelemalla oman osuutensa hyvin, ei stressiltä voi välttyä. Matka lukupiiristä aplodeihin on liian lyhyt ja äärettömän kivinen.

Haukiputaan Nurkkanäyttämö on jo pitkään ollut paikkakuntamme parasta teatteria, ja itse olen äärettömän kiitollinen päästessäni ryhmään mukaan. Silti meininki on huomattavasti kovempi kuin missään nuortenryhmässä, jossa ilmapiiri on huomattavasti lepsumpi ja ymmärtäväisempi. Vaikka ryhmä on harrastajapohjainen, on sen maine lähinnä puoli-ammattimainen. Vaikka itse olen näytellyt jo useamman vuoden, on sellaisiin saappaisiin astuminen aina askel sinänsä. Toisessa isossa näytelmässäni rooli on ensimmäistä isompi ja huomattavasti tärkeämpi. Sen lomassa seuraa myös stressi ja paine, jotka onneksi myös tekevät tehtävänsä lopputuloksen kannalta suotuisasti.

Ensi-iltaviikko on ollut helvettiä. Sunnuntaista alkaen olen kulkenut pitkissä ja uuvuttavissa harjoituksissa koko pitkän viikon. Koulutyö on kärsinyt ja väsymys on saanut minut turvautumaan jopa energiajuomiin, joista olen jo kerran onnistunut luopumaan. Viimeksi meinasin nukahtaa ruotsin kuuntelukokeessa, kuitenkin onnekkaasti sinnitellen loppuun asti. Välillä on käynyt mielessä se tuttu ajatus: miksi ihmeessä minä tätä teen? Vaikka nuoren miehen intoa aina riittää verissä kulkevaan harrastukseen, on kysymys silti paikallaan viimeistään siinä vaiheessa, kun seuraavan päivän kouluunmenoa alkaa vakavasti miettiä. Siihen ei varmasti ole olemassa minkäänlaista järkevää selitystä, mutta ehkä se tunne siinä näyttämöllä satojen ihmisten edessä on jotain sellaista, jonka vuoksi kannattaa raataa...?

Näytteleminen on sekä eskapismia että täyttä todellisuutta. On reilusti keskityttävä olemaan joku toinen, mutta kuitenkin muistettava oma läsnäolonsa lavalla ja se, että todella esiintyy ilmielävälle yleisölle. Se on omalla tavallaan aikuisen leikkiä - siitä syntyy sen ilo ja viehättävyys. Kun katsoo lapsen leikkivän, ei voi kuin ihailla sitä iloa ja energiaa, jolla lapsi tarinoitaan itselleen kertoo. Se läsnäolo omassa ajatusmaailmassa, se ilo olla joku toinen... Näytteleminen on vain jotain paljon vakavampaa, mutta sitä kai aikuinen ihminen lopulta kaipaakin –

Eilisissä kenraaliharjoituksissa tunnelma oli epätoivoinen. Kovasta yrityksestä huolimatta homma tuntui lässähtävän täysin, eikä tunne olisi voinut olla epäluottavaisempi. Mutta kuten ohjaaja totesi, se ainoastaan hyvä asia: porukka sisuuntuu epäonnistumisesta, ja vanha laki on, että kun kenraali on huono, ensi-ilta on hyvä. Tämän toivon varassa ensi-ilta-aaton viimeiset tunnit menivät täysin omaan ajatteluun, telkkarin katseluun ja rentoutumiseen. Yö meni painajaisissa ja seuraava aamu alkoi kello kaksi. Päivä kesti kaksi tuntia ennen kuin lähtö teatteriin oli tosi asia. Valmistautumista yli kolme tuntia ja kaikki olisi siinä. Tunnelma iski kipinää niin täysillä kuin niinkin abstrakti asia vain voi.

Lopussa kiitos seisoo. Se tunne, kun huomaa yleisön aidosti reagoivan omaan roolityöhön, on kuin parhaistakin parhainta huumetta. Kun ensimmäisen kerran ansaitsee kunnon naurunmyräkän, ei lentoonlähtöä voi enää estää. Ensi-illan flow oli käynnistynyt. Tunnelma näyttämöllä oli niin hyvä kuin vain saattaa. Väliaplodien kajahtaessa valojen takaa teki mieli hypätä ilmaan ja jäädä sinne vielä pitkäksi aikaa! Ja loppukumarruksen aikana fiilis oli tunnetusti huipussaan. Siinä se oli - tämän vuoksi tätä työtä on tehty. Jos joskus voitto tulee tuskasta, niin tällä kertaa. Teatteri on kamalan ihana asia, eikä sellaista tunnetta kuin siinä kolmasti kumartaessa yleisön taputtaessa käsiään voi saada mistään muualta.

Sitä ei voi kun rakastaa, kun saa työstään kiitosta. Tuttujen kehuvat kommentit ja jopa varsin arvovaltaisten tahojen myönteiset kommentit ovat mannaa mielelle ja keholle. Mikään ei tietenkään ole vielä ohi, mutta siinäpä se onkin: kun on kerran hyvin mennyt, ei voi kuin yrittää koko ajan entistä paremmin. Siihen on pyrittävä, ja mikä tärkeintä: siihen on pystyttävä.

Luottamus on ainakin kova.

Heheeezz eile oli hauskat myöhäis haltsu bailut =)))))))
danke vaa kaikille vaiks

tuliki pieni pimeä

ps ollaanko hyväily-keijoa?

Haahaa, meil oli tänää esitys ja se oli aika nolo :/ :D

kööpenhaminan meluisassa ja sotkuisessa yössä
minä havaitsen kaipaavani stimulaatiota,
älyllistä,
emotionaalista,
aistillista,
mieluiten samassa paketissa

ihmisten etäisyys,
pelokas teatteri
masentaa minua
vaikka joskus tahtoisin itsekin
osallistua siihen enemmän
koska se on niin helppoa

useimmiten olen kuitenkin tuntenut kiitollisuutta siitä
että jokin estää minua


katselen primitiivisimpien viettien dominanssia
jonka turtunut tila herättää,
tunnen meitä kohtaan myötätuntoa, ajoittain sääliä
ja yritän jäsentää itselleni vastauksia siihen
minkä oikeastaan tunnen olevan pielessä.

teen tätä yksin ja se jättää
sosiaalisen maljani puolinaiseksi
itsestäänselvä keino täyttää se
olisi olla riittävän sekaisin
riittävän sekaisinolevien seurassa
jolloin pelot taipuisivat kohtaamatta piiloon

se kuitenkin rajoittaisi suuresti kapasiteettia
älylliseen,
emotionaaliseen
ja aistilliseen stimulaatioon
joten olisin yhä puolinainen


tietysti voisin myös tukahduttaa itseni,
keskittyä johonkin muuhun
tai vain tarkkailla meditatiivisesti
mutta se taas veisi pois
rakastamaani inhimillisyyttä -
jotain olennaista katoaisi

siksi täyteläisimmältä vastaukselta
tuntuu hyväksyä pohjaton kaipuu
sekä se
että jalokiviä tulee kohdalle harvoin
eikä niitä siksi tulisi väkisin vaatia
siellä missä eivät oma-aloitteisesti esiinny.


jatkan havainnointia -
kännisiä ihmisiä hankkimassa tyhjää seksiä
tai tyhjiä väittelyitä
joista vain harvoin jää syviä jälkiä
ja jotka vielä harvemmin johtavat johonkin sellaiseen
jonka takana vielä seuraavanakin päivänä
tuntuu mielekkäältä seistä


ehkä olen ajoittain katkera siitä
että näen niin paljon
mutta sitä en todellakaan vaihtaisi pois
sillä se on juuria myöten minussa.

sitten tunnen jälleen kiitollisuutta.

Voisin nukahtaa tähän koneelle ihan vaan jos antasin periks... Mutta kohta tulee äitikii käymään niin ei sitä passoo olla rähmällään konneella...

Jokseenkin on ollu rankkaa ja pelottaa, että typsy ei ainakaan jaksas olla mukana harjotuksissa. Ite oon saanu nyt potkua, kun sain lampaat vastuulleni. Niistä on enemmän seuraa minulle kun ihmisistä, mutta semmonenhan oon aina ollu. Kartan ihmisiä ja koitan pysyä etäällä uusista mahdollisista ihmissuhteista. Nykysetkin on jääny huonolle hoidolle, kun on niin kiirettä pitäny.

Kyllä nyt tällä hetkellä olen hirmuisen onnellinen, että olen työtön. Ei olis mitään mahollisuuksia hoitaa tasapuolisesti ja huolella perhettä, harrastusta ja työtä samaan aikaan... Ja vielä se muutto...! Kun ei osaa edes pakata... Tuntuu, että kaikki tavarat on tiellä ja tahtoo päästä niistä eroon, mutta... Mutta kun sitten ei ole varaa ostaa uusia, jos sattuu tarvihtemaan. Toki tällä kertaa jätän roskat ihan suosiolla pakkaamatta...

Sitä kun kahtoo jotain tavaraa lattialla... No, tulee olo, että voi v****, kun se on tuossa, mutta kyllä sitä vielä tulee tarvihtemaan. Ihan varmasti tuokin kirja/verho/peli/vaate on vielä tarpeellinen jossain vaiheessa. Tässä asunnossa oon ehkä oppinu liikaa jättämään tavarat sinne minne ne on tippunu/jääny... Kun ei vaan ole tilaa, minne laittaa. Millään tavaralla ei ole sitä omaa paikkaa. Paitsi astioilla ja saksilla.

Jospa tämä kaikki muuttus muuton jälkeen, kun on jopa kaappitilaa ja oma kellarikömmäkkö....

Kyllä se sateessa seisominen tekee aina niin hyvää... Jos olisin eilisen harjotuksen aikataulun tienny, niin olisin jättäny menemättä kokonaan. Menny vasta ensi-iltaan. Ei taija kovinkaan edetä tuo joukkojen siirtely. Jotenkin niin pettynyt olo taas... Taitaa olla aika pitää taukoa pitempään teatterista. Jos kahtos sitte mitä vuojen päästä on tulossa ihan sisätiloissa talviaikaan...

Teen teatteria, koska se on kivaa ja siinä oppii itestään. Nyt ei ole ollut kivaa, mutta kyllä olen oppinu, ettei kesäteatteri käy minulle. Ja tuota ohjaajaa en ennää taho ohjaamaan mitään, mihin minä menen mukaan.

Kyllä se tuntuu vielä painavan eilinen... Ei kun korjaan: perjantai-ilta... Jalat on ihan kamalan kippeet ja vielä pitäs niillä juosta ja olla kompastumatta mihinkään, tällä kertaa...

En tiijä, mitä odotan harkoilta tai koko illalta. Oliskohan paras mennä vaan nukkumaan ja unohtaa kaikki. Väsyttää ja tuntuu, että ei jaksa. Äh. Ja nyt toistan jo ihteeni... =(

Tämä viikonloppu on kai katasrooffi. =/