IRC-Galleria

Kokeilin nyt laittaa noi biisin sanatkin tohon : s. Ei tästä kamalan hyvä tullut.. Koittakaa kestää, että kappalejaot meni päin persettä, johtuu siitä, että tein tän yhellä kirjotusohjelmalla, joka sitten muokkaili vähän ulkomuotoa..

---

(Alexin PoV)

When you try your best but you don't succeed
When you get what you want but not what you need
When you feel so tired but you can't sleep
Stuck in reverse

- Christian, tiedän, että sä olet siellä! Avaa ovi! Huudahdan, huoli äänessäni ja lyön puista omakotitalon ovea, Rex seisoo vieressäni, päätään kallistaen. Mä tiedän, että Christian on kotona, koska silloin, kun mä kävelin sen talon eteen, sisältä kuului musiikkia, surullista. Mutta kun mä koputin oveen hiljaisesti, musiikki kuin
seinään sammui. Kuulen askelia, laahustavia, jotka tulee oven takaa, astun askeleen taaemmas ovesta ja aika kärsimättömänä odotan, että se aukeaisi. Lopulta niin käy, ja ovi meinaa lennähtää päin mun naamaa. Tai niin luulen ensin, mutta lopulta nyt
tajuan, että voimalla auennut ovi ei aukea kokonaan, vaan aukeaminen loppuu sitten kilahtaen. Varmuuslukko? Miksi?
- Christian, pyydän hiljaa, lopulta näen miehen kasvot, pienestä raosta. Tuo on todella väsyneen näköinen, mutta samalla näyttää siltä, kuin mies ei olisi edes nyt aikeissa mennä nukkumaan. Hieman väsyneenä tuo nojaa seinään ja tuijottaa mua, aika
pienestä raosta. Silmät ovat punertavat, eivätkä pelkästään väsymyksestä, vaan ihan jostan muusta. Miksi hän on itkenyt? Kello on jo yksitoista illalla, aluksi mä ajattelin, että tuun tänne vasta huomenna, mutta huoli siitä, että Christian ei saapunut töihin, se oli ylitsepääsemätön.
- Mene pois, sanot hiljaa, kääntäen selkäsi ja tarttuen ovenkahvaan, vetääksesi sen kiinni. Nopeilla reflekseillä tartun kiinni ovesta voimakkaasti, jotta se ei ehdi paukahtaa kiinni, ja jos paukahtaisi , mulla jäisi sormet väliin. Avaan sitten taas kokonaan oven, tai no, siihen asti, kun se lukko antaa.
- En varmasti mene, voin olla tässä vaikka yön läpi. Avaa ovi. Puhutaan, pyydän hiljaa, vilkaiset lattiaan turkooseilla silmilläsi, katselen sinua anovasti, ovelta, suklaasilmilläni. Huokaisten astut lähemmäs ovea ja kurotat kätesi sitten kohti lukkoa, sen irti repäisten. Samantien ryntään sisälle, koira vierelläni, katsoen
ympärilleni. Asunto on pimeänä, lukuunottamatta paria kynttilää ikkunapöydällä, ja olohuoneen pöydällä.
- Otatko kahvia? Kysyt hiljaa, nyökkään. Kävelet keittiöön, laahustat kuin haamu. Puren huultani hiljaa, istahtaen sitten sohvalle, vilkaisen pöytään ja sävähdän hieman, kun tajuan kynttilöiden ympäröivän jotakin, kehystettyä valokuvaa. Hetken
tappelen itseni kanssa, mutta lopulta kurotan käteni ja hellästi, varovasti vedän kuvan käsiini, siirtäen katseeni siihen. Christian ja se mies. Richard Moser, se, josta minäkin olen kuullut. Kuvassa hän nauraa, Christian vierellään, käsi siinä toverillisesti Christianin olkapäällä. Molemmat näyttää niin onnellisilta. Kuin kaksi veljestä.
- Puoli vuotta, kuulen hiljaisen kuiskauksen ovelta, sävähdän, kohotaen katseeni valokuvasta. Askeleesi laahustavat minua kohti, sinulla on kaksi kahvikuppia, ojennat toisen minulle ja vilkaiset valokuvaan, jonka laitan takaisin pöydälle.

And the tears come streaming down your face
When you lose something you can't replace
When you love someone but it goes to waste
Could it be worse?

Tiedän, että rakastit Richardia, kuin veljeä. Sen huomaa jo tuosta kuvasta. Hiljaa puraisen, vilkaisten sinuun. Olet keskittynyt tuijottamaan ulos ikkunasta, lumiseen ilmaan. Asetan hiljaa käteni sinun kädellesi, vilkaiset minuun, kunnes katsahdat taas ikkunaan.
- Puoli vuotta siitä päivästä, kun mikään ei ollut ennallaan, sanot kuiskaten ja käännät katseesi takaisin minuun. Nyökkään hiljaa, tuijottaen sinun jäänsinisiä, melkein turkooseja silmiäsi, aistin niistä kipua, ja se satuttaa myös minua. Kiepautan toisen käteni harteillesi, istuen sinua lähemmäs ja kiertäen sen nyt jo pidemmälle, kokonaan ympärillesi, kuin turvaksi.
- Tuskaa on turha kätkeä sisälle, sanon hiljaa, rauhallisella , matalalla äänellä. Tiedän, mistä puhun. Minä menetin koirani, Akron. Vilkaisen Rexiin, joka katselee meitä, makoillen Christianin kodin lattialla. Mä puhuin Akron kuolemasta jopa jokaiselle puolitutulle ja itkin niistä jokatoista vasten. Christian ei ole edes maininnut kertaakaan mun, tai Frizin kuullen sanaa "Moser", tai "Richard".
- Tämää on vaan niin todellista, kuiskaat hiljaa, kyyneleet vierähtävät poskillesi, vaikka yrität niitä hieman nykivillä liikkeillä pysäyttää. Otan tukevamman otteen sinusta kädelläni, painaen sinut hellästi itseäni vasten. Painat kasvosi vasten rintakehääni, en välitä lainkaan, vaikka kyyneleesi kastelevat minun mustaa takkia.
Silitän hiljaa hiuksiasi, pitäen sinua siinä, syleilyssäni, yössä. Tai no, hyvin myöhäisessä illassa.
- Et ole yksin. Ikinä, lupaan hiljaa, käännät katseesi minuun, huokaat hiljaa. Sinä olet tainnut varastaa kaikki yötaivaan kirkkaat tähdet sinuun omiin, turkooseihin silmiisi, sillä ne kimaltavat niin kauniisti. Näytät hauraalta, särkyvältä, kuin lasi, istuen siinä vierelläni.
- Kiitos, Alex, kuiskaat, painautuen tiukemmin minua vasten, sulkien silmäsi, ja kietoen kätesi niskani taakse, halataksesi. Kiedon omat käteni, molemmat vielä tiukemmin ympärillesti, vetäen sinut aivan lähelleni. Lopulta liikutan käsiäni hieman, toisen sinun selällesi ja toisen niskaasi hyväilemään. Kohotat katseesi silmiini, silitellen toisella kädellä hiuksiani, toista kättä pitäen polvellani.
- Onneksi olet siinä, Christian kuiskaa hiljaa. Lasken hieman päätäni, lähemmäs miehen kasvoja, tunnen pienen värinän kulkevan läpi kehoni, tuijottaen noita, turkooseja silmiä, silittäen hieman Christianin selkää, laskeutuen kokoajan hieman
lähemmäs miestä, tuo tiukentaa otettaan ja nostaa päätään, hieman omaa päätäni kohden, annan käteni kulkea pitkin Christianin hiuksia ja selkää, kylkeäkin pitkin, hymyillen pienesti. Christian hymyilee takaisin, omalla, ihanalla tavallaan. Hieman kallistan päätäni, jottei samantien alussa mun nenä törmäisi Christianin nenään, painan lopulta huuleni miehen huulille.

And high up above or down below
When you're too in love to let it go
But if you never try you'll never know
Just what you're worth

Annan käteni kulkea pitkin Christianin selkää, tiedän, että tulen ikuisesti nämä huulet muistamaan. Minun ja Christianin ensisuudelma, jonkun uuden alku. Sen suudelman jälkeen kiedon käteni Christianin ympärille tiukemmin, tuota halaten, tuo kietoo kätensä niskani taa ja painaa kasvonsa vasten rintakehääni.
- Alex, minä rakastan sinua, mies kuiskaa, hiljaisella, itkuisella äänellä, silti näen pienen hymyn miehen huulilla, hymyilen, omatkin silmät kosteina ja pitelen miestä tiukasti siinä. En antaisi minkään enään koskaan satuttaa Christiania, voin vaan vannoa sen.
- Ja minä rakastan sinua, Christian, kuiskaan vastaukseksi. Mies katsahtaa minuun, hieman hymyillen ja vetäytyy sitten halista, kainalooni painautuen, huokaan hiljaa, painaen pääni miehen olalle, tai no leukani. Hymyilen hieman, antaen sormieni lipua Christianin hiuksissa.
- Onko jo parempi mieli? Kysyn, mies vilkaisee minuun, heikosti hymyillen ja sitten tiukemmin painautuu minua vasten, hymyilen pienesti, kun Christian katselee minua, turkooseilla silmillään. Voisin jo tässä vaiheessa vannoa ikuista rakkautta tuolle kyseiselle miehelle, olen varma siitä.
- Ainakin kun sinä olet siinä, Christian mumahtaa vastaukseksi, hymyilen pienesti. Mies on niin lämmin itseäni vasten, etten koskaan haluaisi lähteä siitä ja jättää Christiania taakseni. Enkä aio ikinä tehdä sitä. Mitä ikinä vaatisikaan, aion pysyä Christianin vierellä, loppuun saakka.
- Hyvä kuulla, että sain sinut piristymään. Fritz oli jo huolissaan, mutta arvaa, kuinka paniikissa minä olin, kun et edes vastannut puhelimeesi, naurahdan hiljaa , Christian näyttää hieman katuvalta ja vilkaisee ulos, kauniiseen, hentoon sateeseen, lumisateeseen tosin, onneksi.
- Anteeksi. En halunnut huolestuttaa. En vain odottanut tämän päivän tulevan näin nopeasti. Tuntuu, kuin se olisi eilinen, silti siitä on jo puoli vuotta, mies huokaa hieman, huomaan, että tuo ei sano Richardin nimeä kertaakaan, puhuu vaan tapahtuneesta ' siitä ' sanalla. Ja mä ymmärrän.
- Et tietenkään, Christian. Aika kuluu kuin siivillä, silloin, kun menettää jonkun, jota yksinkertaisesti ei voi korvata, hymyilen hieman miehelle, joka vilkaisee muhun, näen pienen onnen ja ilon säteilevän tuon silmissä, siitä olen kiitollinen. Jos Christianilla on paha olla, on mullakin. Mutta nyt mies hymyilee.
- Kiitos, kun jaksat ymmärtää, mies hymähtää hiljaa, naurahdan hennosti tuolle hölmölle itsestäänselvyydelle. Tottakai mä jaksan ymmärtää Christiania, ihan aina. Se on mun rakas. Mä rakastan sitä, joten pakkohan se on ymmärtää. Ja mä tulen aina ymmärtämään. Christian voi nojautua muhun, aina kun tuntuu sillä. Mä aion olla täällä ottamassa kiinni, kun se kaatuu seuraavalla kerralla.

Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you

Hold me when I'm here.
Right me when I'm wrong.
Hold me when I'm scared.
And love me when I'm gone.

"Somebody wants you, somebody needs you, somebody dreams about you every single night, somebody can't breath without you, it's lonely, Somebody hopes that someday you will see, That somebody's me"

NE ON VAAN NIIN SÖPÖJÄ!

tykkään

- CHRISTIAN, MÄ PIMAHDAN IHAN KOHTA! Musta tuntuu että mä oon viisivuotiaan seurassa! Parahdan, katsellen ympärilleni. On uudenvuodenaatto, kello ei ole vielä kaksitoista, vasta yksitoista. Christian taitaa olla hieman väsynyt, kuulemma valvoi töiden ääressä viime yön.. Niin no, se kyllä näkyy siis käytöksessä, sillä nyt tämä pieni mies on päättänyt leikkiä kanssani piilosta, enkä yksinkertaisesti ymmärrä, mihin aikuinen mies voi piiloutua, koska mä olen tutkinut kohta joka nurkan. Parahdukseni jälkeen kuulen vastaukseksi ilkikurisen, lapsenomaisen hihityksen. Mä tuun hulluksi. IHAN TOSI. Mihin sellainen pikkumies voi piiloutua? Olen pyörinyt yli 12 minuuttia ympäri asuntoa, eikä Rex edes viitsi auttaa etsinnöissä, vaan makoilee joulukuusen alla, rauhallisesti, neulasten tipahdellessa tuon turkille aina kun koira vaihtaa asentoa. Mä yritin sanoa Christianille, että hommataan muovikuusi, mutta se ei ollut yhtä yksinkertaista miehelle ja metsäänhän sitä lähdettiin. Se on tosin jo uusi tarina. Yllättäen tiedän mistä en ole etsinyt. Kylpyhuone. Nimenomaan. Nykäisen kylppärin oven auki.
- Hahaa, löysin, virnistän, ennen kuin edes katson sisälle. Lopulta astelen sisälle siistiin kylppäriin, vilkaisten pyykkikoriin, jossa istuu mies, polvet koukussa, virnistäen mulle hieman, ilkikuriseen tapaansa, kallistan päätäni, koska mä en todellakaan itse ikinä saisi itseäni ängettyä pyykkikoriin, tai ainakaan pystyisi istumaan siellä 12 minuuttia. Christian pomppaa seisomaan, tarttuen mua kädestä, hetken mä jo mietin että mitä se nyt säätää, kunnes poika raahaa mut huoneeseeni. Tai siis, mies, mutta pojaksi se luokitellaan tällä käytöksellä. Pyyhkäisen hikeä otsaltani, pyörittäen päätäni, kun Christian availee kaikkia kaappeja.
- MIKÄ TÄÄ ON, HERRANJUMALA? Kuulen äänekkään, innostuneen ja erittäin suloisen parahduksen, katsahdan Christianiin, joka pitää sylissään jotain ruskeaa nallea, jolta on lähtenyt toinen silmä. Mä muistan ton nallen niin hyvin. Mä ostin sen aikanaan kirpparilta, tosi halvalla. Puuskaan käteni tiukasti, poika, tai mies katsoo turkoosit, kirkkaat silmät innosta hehkuen lelua, jonka on juuri kaapannut kätösiinsä ja näyttää siltä, että eipä edes hevillä irrottaisi.
- Minä todella rakastan työtäni, puuskahdan kädet puuskassa ja samassa se pilke nuoren miehen silmistä sammuu, kuin isku olisi tullut vasten kasvoja. Tuon huuli värähtää hieman ja Christian kääntää nopeasti kovettuneen ilmeensä pois, tuijottaen ulos, sataa lunta ja on aika pimeää, miehen suu on muuttunut tiukaksi viivaksi ja tuo puristaa, jos mahdollista, vielä lujempaa sitä vanhaa nimetöntä nallekarhuani syliänsä vasten, mutristan huuliani.
- Muistan, miten sanoin kerran noin.. Kun nauroimme Moserin kanssa toimistolla.. Silloin kun kaikki oli toisin, mies melkein kuiskaa, näen kyyneleen tuon poskella. Menen hieman hämilleni. En ole menettänyt ketään itselleni kovin rakasta, joten en voi käsittää, miltä se tuntuu. Paitsi olen minä, Akron, entisen koirani. Rex vilkaisee hieman jopa kysyvästi Christianiin, yleensä aina hymyilemään ja nauravaan mieheen. Kävelen hiljaa tuon eteen, sulkien miehen vahvojen käsivarsieni sisään.
- Päästä, Christian mutisee aika heikolla, itkuisella äänensävyllä ja koittaa rimpuilla pois mun lujasta otteesta, joka ei kuitenkaan ole lainkaan kipeä. Ja kun Christian käskee päästämään, minä pidän kiinni aina vain lujempaa, vetäen tuon hellästi itseäni vasten, antaen käteni kulkea pitkin tärisevän miehen selkää. Toisella kädelläni silitän tuon pehmeitä, silkkisiä, pumpulalta tuntuvia hiuksia.

- Tiedätkö mitä? Kuiskaan hiljaa, Christian vaan pudistaa päätänsä vastaukseksi, painaen lopulta itse VIHDOIN vapaaehtoisesti päänsä vasten rintakehääni. Silitän melkein hysteerisesti itkevän miehen selkää, sekä hiuksia ja samassa vannon itselleni, etten todellakaan ikinä päästäisi irti. Mä tuun olemaan aina tässä.
- Tää nalle on sun. Ja tiedät sä, mikä sen nimi on? Richard. Sä voit aina soittaa mulle, mä tuun aina sun luokse, kun sä vaan haluat. Mutta jos sä haluat joskus olla kaksin muistojesi kanssa, niin Richard on silti sun luona ja sä voit aina halata sitä, kuiskaan hiljaa sun korvaasi. Astut pari askelta taaksepäin ja katsot lasittunein silmin hetken minua. Tunnen kipua, sinun takiasi. Yllättäen hypähdät kaulaani, kietoen hieman tärisevät kätesi niskani taakse ja painautuen minuun, kuin viimeiseen oljenkorteen.
- Minä rakastan sinua, Alex, kuiskaat korvaani ja sinä hetkenä vedän sinut vielä tiukemmin kiinni itseeni, sulkien silmäni, antaen ruskeista silmistä valuvien kyynelten vaan virrata, tummiin hiuksiisi, samalla pyrin pyyhkimään sinun kyyneleitäsi pois. Olen tässä, pidät vaan kiinni. Jos sinä kaadut, minä lupaan olla alhaalla vastassa.
- Ja minä rakastan sinua, Christian. Elämässäni ei ole ketään muuta yhtä tärkeää, kuiskaan miehen korvaan, katsoen tuon silmiä hiljaa. Surullisista ajatuksista meidät hätkähdyttää yllättävä rakettien pauke, katsahden ulos ikkunasta, leviten pieneen hymyyn ja sinäkin hymyilet, läpi kyynelten. Astun viereesi, taluttaen sinut sitten terassille. Siellä kiedon käteni sinun ympärillesi, seison takanasi, hymyillen.
- Tule, sanot yllättäen ja vetäiset minut alas terassilta, lumihankeen. Meillä molemmilla on vain sukat, farkut ja hupparit, mutta viileyttä ei oikeastaan tunne. Sillä sinä olet kanssani. Nauran, juostessani kanssasi kilpaa minun niitylläni, tai en kilpaa. Vaan sinun kanssasi käsikädessä. Joku naapuri heilauttaa rakettien äärestä iloisena kättään, naurahdan vastaukseksi ja juoksen, kuunnellen korvissani sinun ihanaa nauruasi. Pidät yhä Richard-Nallea kädessäsi ja meidän rinnallamme juoksee myös nelijalkainen otus, iloisesti haukkuen, toivottaen kaikille hyvää uuttavuotta. Kaadut nauraen maahan, kaadun suunnilleen päällesi, mutta kierähdän viereesi.
- Tehdään kato tällänen lumienkeli, mis on kaks enkeliä ja ne pitää toisiaan kädestä, ehdotat, hymyilen hieman, katsellen taivaalla loistavia raketteja, nauraen samaan aikaan kanssasi ja alkaen heilutella käsiäni, sekä jalkojani. Me ollaan kuin kaksi lasta. Yhtä innoissaan uudestavuodesta. Enkeleiden jälkeen tulos on täydellinen, me katsotaan hiljaa tähtitaivasta, jonne raketit lentelee.
- Ja nyt nää enkelit yhdistyy, kuiskaan yllättäen, kierähtäen makaamaan hellästi päällesi ja painaen suudelman huulillesi.

Richard Moser PoV:
Seison tässä, pellon reunassa. Ette näe minua. Ette voi nähdä minua, ei kukaan teistä kolmesta.. Vai pitäisikö sanoa neljästä näe minua. Mahtava veto sinulta Alex, nimetä Böckin, tai siis Christian uusi nalle minun mukaani. Naurahdan, te näytätte aivan lapsilta. Kiitos, Alex. EN koskaan ehtinyt tavata sinua, mutta olet tehnyt selvästi Christianistani onnellisen ja siitä olen iloinen. Mitään muuta en ikinä ole tahtonutkaan. Yllättäen saksanpaimenkoira kohottaa päänsä hangesta, kohdistaen suoraan ruskeat silmänsä minuun ja vingaisten iloisesti, nousten seisomaan, ja alkaen haukkumaan. Vedän sormen huulilleni, hymyillen hieman ja sulkien silmäni.

Christianin PoV:
- MIKÄ HELKKARI SINUN KOIRAASI VAIVAA? Naurahdan, nousten istumaan. Rex möykkää kuin mielipuoli, häntä heiluen. Käännän katseeni koiran katseen suuntaan, eikä siellä näy mitään, paitsi pieni lumipuuska pellon reunalla. Hymyilen hieman, minulla on hyvä olo. Kuin joku tahtoisi hyvää minulle.
- Ehkä suojelusenkeli, Alex kuiskaa korvaani, naurahdan tuota vasten painautuen, enkä tiedä, miten oikeassa mies on..

Sain tänään tietää, että täällä galleriassa on suurensuuret joukot ihmisiä, jotka fanittaa Böckiä ja Brandtneria YHDESSÄ?! :OOO Mä en oo tommosesta ennen kuullukkaa! :'DD

Valaiskaapa nyt vähän. :D Mä en itte osaa niitä parittaa, ku ala-asteaikoina oon jo tota kattellu ni osaan ajatella niitä vaan työkavereina. :'DD

Mut Böck on ♥

Maistiainen tulevasta ficistäni "Viisivuotiaan Tasolla" Alextian, Alexin PoV

---

- CHRISTIAN, MÄ PIMAHDAN IHAN KOHTA! Musta tuntuu että mä oon viisivuotiaan seurassa! Parahdan, katsellen ympärilleni. On uudenvuodenaatto, kello ei ole vielä kaksitoista, vasta yksitoista. Christian taitaa olla hieman väsynyt, kuulemma valvoi töiden ääressä viime yön.. Niin no, se kyllä näkyy siis käytöksessä, sillä nyt tämä pieni mies on päättänyt leikkiä kanssani piilosta, enkä yksinkertaisesti ymmärrä, mihin aikuinen mies voi piiloutua, koska mä olen tutkinut kohta joka nurkan. Parahdukseni jälkeen kuulen vastaukseksi ilkikurisen, lapsenomaisen hihityksen. Mä tuun hulluksi. IHAN TOSI. Mihin sellainen pikkumies voi piiloutua?

Böckin PoV:

- Vanhempainiltaan? Minä vai? Ei. Ei. Missään nimessä ei, älä nyt hulluja puhu, mutisen, katsoen mustahiuksista poikaa. Tuo, 14-vuotias kapinallinen kasiluokkalainen on itse sekoittanut mustat hiuksensa aivan sekaisin, vaaleanruskeiden raitojen kera. No, turha valittaa, tuon näköisenä se menee aina kouluun. Pojan otsahiukset ovat hieman tippuneet silmille, mutta alta paljastuu turkoosit, kirkkaat ja ilkikurisesti tuikkivat silmät. Poika ei ole järin pitkä, puuskaa kätensä ja tuijottaa mua.
- Mutsi ois ilonen, jos sä tulisit. Paitsi että mä en äitiäni edes tunne. Sehän lähti heti kun mä synnyin ja vaan jätti mut sun luo. Paitsi että te ette ees ollu ikinä yhdessä. Kiva. Jos mäki rupeen harrastaa yhdenillansuhteita. Sandran äiti on myös muuten poissa, se kuoli. Mut nyt faija hemmetti soikoon ylös sieltä tai mä räjähdän! Sinisilmäinen poika pälättää kuin papupata, välillä mun on kieltämättä vaikea saada selvää, mistä se puhuu. Pieni virne kulkeutuu mun huulilleni. Kukas väitti, ettei teinipoika ikinä kerro mitään isälleen? Sandra. Sen nimen mä olen tuntenut jo kaksi vuotta, taukoamatta. Eikä se kuulemma ole edes vielä pojusen tyttöystävä. Nykynuoriso on niin kummallista.
- Tobias, sä olet 14, sä et rupea harrastamaan vielä mitään muuta, kuin söpistelysuhteita, sano mun sanoneen. Mennään sitten, mä en halua nähdä, kun sä räjähdät, oma poika sentääs. Mutta et tee mitään tyhmää, mä olen kuitenkin poliisi ja sustakin voisi tulla, mutisen seisomaan nousten ja ulos astellen, syysilmaan. Tobiaksesta voisi tulla poliisi, mutta mä olen aivan varma, että siitä ei tule. Huokaan hieman.
- Ei musta saakeli poliisia tuu, kun rikollinen. Tuleepahan sullekkin tekemistä poliisihommissa, Tobbe vastaa, virnistäen ilkikurisesti, näyttäen kieltään ja istuen nauraen mun autooni. Huokaan syvään, pyöräyttäen silmiäni, laittaen lämmityksen päälle, lähtien ajamaan kohti poikani koulua, naputellen samalla kynnellä autonrattia.
- Kuka toi mies muuten on? Kuulen kysymyksen, vilkaisen Tobiaksen osoittamaan kuvaan. Ahaa. Mä olenkin pitkään jo odottanut, milloin sille juolahtaisi kysyä sitä. Mun auton sisäpuolella roikkuu valokuva, jossa me ollaan. Minä ja Alex. Pudistan vaan päätäni hiljaa, keskittyen siihen, että saisin mustan auton pysymään tiellä. Tää tuottaa mulle toisinaan vieläkin hankaluuksia, sillä aikanaan se oli Alex, joka ajoi, kun jossain kuoli joku.
- Se on Alex. Mä kerron sulle joskus lisää. Yhden asian mä silti voin kertoa. Se on mies, jonka takia kaikki mun suhteet on ollut vaan yhdenillansuhteita, mutisen, enkä välitä poikani kysyvästä katseesta, kun ajelen eteenpäin, pysäyttäen auton täpötäyteen koulun pihaan. Ja täälläkö vain yksi luokka? Tai ehkä tää vaan tuntuu niin täydeltä.

Alexin PoV:

- Mä vihaan sitä, kun herra Tobias Böck ei voi pitää puhelinta päällä ! FAIJA SÄ ET VOI KÄSITTÄÄ! Aina, kun mulla on tärkeetä asiaa, se ei voi vastata. Miks te miehet ootte niin vaikeita? Kuuntelen rauhallisena tyttäreni tuskaista puhetta, istuen tuon pulpetilla luokassa, kun tyttö itse istuu kädet puuskassa tuolissa, on nostanut myös jalkansa pöydälle. Niin mitkä käytöstavat? Vilkaisen tyttäreeni, pitkät, kiharat, vaaleanruskeat hiukset ja ruskeat silmät, kuten minulla. Mä en tiedä tarkemmin, kuka on tää Tobias Böck, mutta mä en voi sille mitään, että aina kun mä kuulen sen sukunimen, tai näen, miten Sandra jälleen näyttää pojan luokkakuvastaan, mä palaan muistoihin uudelleen. Mä en käsitä, miten joku voi muistuttaa niin paljon Christiania. Ihmistä, jota mä en ole koskaan meinannutkaan unohtaa.
- Kyllä mä käsitän, ehkä se ei vaan jaksa kuulla susta. No vitsi oli. Me miehet ollaan vaan miehiä, sori. Paljosta oisit jääny paitsi, jos et ois miestä saanu ittees kasvattamaan, virnistän hieman, pörröttäen tuhahtavan tytön hiuksia. Ovi takanani aukeaa ryminällä, en käänny katsomaan, mutta näen miten iloinen pilke siirtyy tyttäreni ruskeisiin silmiin, tuo pomppaa seisomaan tuolistaan, paiskaten melkein minut samalla lattialle.
- Tobiiiaaas! Tyttö kiljaisee, niin, että koko luokka varmasti kuulee sen. Tässä vaiheessa mun on pakko siirtyä katsomaan, että miten ihmeellinen otus tämä Tobias oikein on, kun ei voi kerta minuuttiakaan olla erossa. Katselen, miten dramaattisesti tyttäreni heittäytyy toisen teinin kaulaan ja tuon teinin näkeminen saa minut värähtämään. Se on kuin sinä, nuorempana. Vaikken sinua tuntenut silloin, voin olla varma, että sinä olit tuonnäköinen. Siirrän katsettani hieman oikealle ja se pysähtyy salamana.

Böckin PoV:

Katselen hetken, miten itselleni vieras tyttö, kai tämä Sandra suoraansanottuna roikkuu kuin takiainen poikani kaulassa, Tobias tosin näyttää vaan onnelliselta, joten mikäs siinä. Alex kuule, olisin minäkin halunnut monta kertaa roikkua sinun kaulassasi, kuin takiainen. Tunnen jonkun tuijottavan minua, se häiritsee. Liikautan katsettani ja kohtaan tutut, ruskeat silmät. Ne ovat täynnä tuttua ilkikurisuutta ja intohimoa. Sanaakaan sanomatta nouset seisomaan tuolilta ja astelet eteeni. Samassa tajuan, miksi Sandra on näyttänyt niin tutulta. En sano sanaakaan, kiedon käteni ympärillesi, sinä teet samoin.. Suljen silmäni ja hengitän taas sitä tuttua tuoksua. Käteni ovat niskasi takana ja nyt vakuutan, että aion roikkua sinussa tämän illan, ja loppuelämäni, kuin takiainen. Aamen.