IRC-Galleria

heihei alex ja pikku böckki :)<3 tulkaa perkule takasi ! :D -- mun elämä taas pilattiin, viimeksi sillo ku mooser kuoli ;< ja nytte kui noi lähti 8< snif.

rexit dvd'eiksi suomeen kiitos :D <33

Nyt on myöhäinen, Joulukuinen ilta. Itseasiassa aatto. Jouluaatto. Päivä, jota kaikki odottavat innolla. No, ainakin melkein kaikki. Paitsi ne yksinäiset sielut, jotka kylmissään käpertyvät sohvalle katsomaan jotain vanhaa jouluelokuvaa. En ikinä kuvitellut olevani yksi heistä.
- Hitto, mutisen, kun lamppu räpsähtää, ja sammuu aivan yllättäen. Huoneen valtaa pimeys ja pian telkastakin ainoastaan kantautuu pieni pihahdus, ennen ruudun pimenemistä kokonaan. Voi nyt hemmetin sähkökatko! Nousen seisomaan, aika kiukkuisena, astellen varastolle, hakemaan mahdollista kynttilää. En näe edes jalkoihini, yllättäen tunnen kompastuvani.
- SCHAISSE! Karjaisen, nostaen kaatuneen pahvilaatikon käsivarsilleni, sitä ravistellen. Mitähän sielläkin on? Nappaan taskulampun eräältä hyllyltä, painaen päälle. Hetken etsiskelen, mutta lopulta löydän kynttilän katseellani, ja joudun kurottumaan varpailleni, jotta seen sen käsiini. Astelen olohuoneeseen, tulitikuilla sytyttäen kynttilän. Tämän jälkeen istun sohvalle, avaten pahvilaatikon hitaasti kynttilän valossa. Samalla tunnen kuumien kyyneleiden lähtevän valumaan, pitkin poskiani.
- Richard, kuiskaan hiljaa, melkein pihahtaen. Edessäni on avautunut muistojen laatikko. Kasa valokuvia. Me hymyilemme, niissä kaikissa. Tai nauramme. Hiljaa itkien siirrän kuvat pois. Laatikon pohjalla on pieni tukko mustia, karheita hiuksia, sekä valkoinen huppari. Se tuoksuu edelleen Richardille kovasti. Vaikka kuolemasta on jo aikaa. Hengähdän hiljaa, laskien laatikon sitten pöydälle.
- Ehkä minun on aika viimein kohdata totuus, mutisen. Aina, monesti olen kävellyt kohti hautausmaata, mutta aina pysähtynyt, ja itseeni pettyneenä kääntynyt pois. Juosten.

Pian kävelen lumisateessa, kohti hautausmaata, päälläni on musta nahkatakki. Valkoisten kenkieni alla narskuu paksu lumi. Astelen porteista sisään. Hautausmaa on täyttynyt monista ihmisistä, jotka ikävöivät jotakuta. Aivan kuten minäkin ikävöin. Niin helvetin paljon, Richard. Astelen hautausmaata pitkin, hieman eksyksissä. En ole varma sinun hautasi sijainnista, joten yritän tarkkaan muistella, missä sen on sanottu sijaitsevan. Ja viimein se on edessäni.

Olin varautunut tähän hetkeen kuukausia, mutta yllättäen en saa sanottua sanaakaan. Tuntuu, etten saa edes henkeä, etten oikeasti tuntisi yhtään mitään. Yllättäen tajuan olevani polvillani maassa, kun jalat ovat pettäneet alta. En edes tajua itse sitä, kun yritän keskittyä lähinnä hengittämiseen. Joka sekin on aika hankalaa suoraansanottuna.
- Christian? Kuulen huolestuneen, lempeänomaisen äänen. Tajuan täriseväni. Suuri, lämmin käsi laskeutuu olalleni, värähdän. Joku kyykistyy viererlleni. Käännän katseeni, kohdaten Kunzin ruskeat silmät.

- Luulin, että pystyisin.. Että olisin.. Vahva, kuiskaan hiljaa, takellellen, kristallinkirkkaat silmät kyynelehtien. Mies kietoo toisenkin kätensä ympärilleni, lunta sataa ruskeisiin hiuksiini. Tuijotan epäuskoisena hautakiveä. En vieläkään voi uskoa, että sinä todella olet poissa, Richard. Käännän varovasti katseeni Kunziin, hiljaa itkien.
- Christian, ei sun tarvitse selittää. Ymmärrän ilmankin, Kunz sanoo kuiskaten, ihan hiljaa. Haluan uskoa siihen. Että joku todella voisi ymmärtää minuakin. Kai se on sitten mahdollista, vaikken mä ole siihen oikein viimeaikoina kovinkaan paljoa uskonut.
- Jos lähdetään vaikka kävelylle? Ei sun kannata kiduttaa itseäsi täällä, mies sanoo, nosten seisomaan. Nousen myös, vilkaisten vielä mustanharmaaseen, lumiseen hautakiveen. Kunz asettaa kätensä olalleni, kääntäen hellästi minut kävelemään vierellään pois hautausmaalta.

Pian kävelemme eräällä, lumisella rannalla, pysähdytään siihen keskelle.
- Sinun pitäisi nähdä eräs asia, Kunz sanoo, vilkaisen mieheen kysyvänä. Tuo laskee kätensä kokonaan harteilleni, lähtien kulkemaan pois rannalta, kohti kaupunkia, pysähtyen erään kerrostalon eteen. Kerrostalo on juuri nyt tyhjänä, koska sen rakennus on vielä hieman kesken. Mutta ei kukaan aattona töitä tee.
- Tule. Kadut, jos et tule, mies sanoo, enemmänkin kehottaa, tarttuen toisella kädellään tikkaisiin. Värähdän, astuen hiljaa nielaisten ja kevyesti päätäni pudistaen taakse, vilkaisten ylös, lujasti värähtäen. Ja ei varmasti. EI.

- Christian. Ei tarvitse pelätä. Olen kanssasi, mies hymyilee hieman, lähtien sitten nousemaan tikkaita. Hullua. Se aina niin järjestelmällinen ja tarkka, sekä kunnollinen mies, saa tälläisen hullun idean. Onkohan hänessä muitakin pimeitä puolia? Pian kuitenkin tajuan kiipeäväni perässä. Kun olen katon reunalla, suljen tiukasti silmäni. Tuuli puhaltaa voimakkaasti vasten kasvojani.
- Avaa silmät, Kunz kehottaa, kuiskauksella, astellen taakseni. Kun en tee mitään, mies asettaa molemmat kätensä lanteilleni takaata. Värähdän pienesti, mutta hiljaa hengähtäen kuitenkin raotan silmiäni, räpytellen niitä pari kertaa, tuulesta, ja silkasta hämmennyksestä.
- Eikö ole upeaa, Christian?

Haukon henkeäni. En sille, että olen niin korkealla, katon reunalla, vaan sille, mitä nyt näen. Kaupungin valot loistavat juuri aattoyössä. Hiutaleet lentelevät, melkein jopa tanssivat tuhansien katuvalojen ja jouluvalojen joukossa. Käännyn Kunzin puoleen, oikein hitaasti.
- Miten voit yksinkertaisesti tulla tänne? Kuiskaan. Miehen kädet ovat yhä lanteillani, ja sisälläni kihelmöi. Lunta satelee yhä aika reippaasti. Kunz painaa minut itseään vasten, painaudun siihen, lämpimään, kietoen käteni miehen niskan taakse. Vaivoin voin hengittää. Jännittää, kuin pikkupoikaa.
- Joskus kauneuden eteen on oltava järjetön, mies sanoo, hiljaa. Tosin en enää kuule sitä, kun painan suudelman tuon huulille - eikä mies mua mitenkään pahemmin vastustele. Käteni kulkee tuon lyhyissä, karheissa hiuksissa, kun mies itse siirtää toisen käden lanteiltani, selälleni. Nojaudun tuohon, kuin jopa viimeiseen oljenkorteen yksinkertaisesti. Pelkään, että pettäisi jalat uudelleen alta. Tosin niin ei käy. Kunz kyllä pitää pystyssä, vaikka mitä tapahtuisi.

Kun suudelma on kestänyt jo muutaman minuutin, me irrottaudutaan toisistamme. Huulillani tosin kihelmöi edelleen. Painan pääni vasten miehen rintakehää, kääntäen katseeni taivaalle. Tähdet tuikkii. Meille kahdelle. Mietin, kuinka pitkään tämä onni kestäisi.
- Rakastatko minua?
- Mitä?
- Kysyin, että rakastatko minua?
- Aina. Rakastathan sinä minua?
- Tietenkin, hölmö.
- Sen ainoastaan halusinkin kuulla, Christian..

Perkeleen koira. Kiitos sen, nämä kaksi miestä makasivat nyt. Toinen, tukevampi makasi pienemmän päällä, ja nämä olivat uppoutuneet katsomaan toisiaan silmiin. Pienempi leikki toisen kravaatilla hajamielisesti.
"Onko se vinossa?" Toinen kysähti, epäilevästi.
"Ehkä hieman. " Kuului , hiljainen vastaus.
" Enkös minä yleensä ole se järjestelmällisempi ja tarkempi ? " Toinen jälleen hymähti , alla oleva mies käänsi kirkkaat, kristalliset, miltei turkoosit silmänsä häneen.
" Ehkä . " Vastasi turkoosisilmä jälleen.
" Osaatko enää muuta sanoa, kuin ehkä? " Toinen naurahti hiljaa.
" Ehkä .. " Vastasi taas kirkassilmä . Hänen kasvonsa olivat lähellä toisen miehen kasvoja, ja hengityksen pystyi tuntemaan iholla.
" Sinä olet kaunis , läheltä . " Toinen toisti.
" Shh .. " Alempi vaiensi
" Ehkä on parempi, että emme sano mitään.. " Aloitti päällä makoileva.
" Ehkä . " Myönsi jälleen toinen , sulki silmänsä, ja tunsi huulet huulillaan.

Siinä siis tollanen pieni juttu, että mitä OIKEESTI tapahtui 2.12 8D

Can you forgive me again?
I don't know what I said
But I didn't mean to hurt you.

- KITA KIINNI NYT JUMALAUTA CHRISTIAN BÖCK, TAI MÄ SULJEN SEN ITSE! Mä oon väsynyt, anna mun keskittyä! ÄLÄ YRITÄ SANOA, ETTÄ SÄ TIEDÄT MILTÄ MUSTA TUNTUU! Mä menetin ARCON , MÄ MENETIN REXIN ! Sun ois pitänyt katsoa paremmin sen koiran perään! Mä tein väärin, kun annoin sen vahdittavaks sun käsiin! SÄ et tiedä , miltä se tuntuu! Sä et tiedä, mitä on menettää, se mitä rakastaa yli kaiken! Karjun päin naamaasi. Olen vihainen, niin suunnattoman vihainen. Tai en oikeastaan ole. Silti huudan sinulle. Olen vain surullinen. En ikinä unohda sitä viimeöistä näkyä, kun näin koirani, makaamassa maassa, ammuttuna. Sanoit olevasi pahoillasi. Huusin sinulle jo silloin, itkien. Lupasit katsoa Rexin perään, mutta se koira olikin kuollut. En oikeasti tietenkään syytä sinua. Kun rikolliset hyökkäävät, sille ei voi mitään. Ei kukaan. Sinä olet hengissä, enkä edes osaa sanoa, kuinka helvetin kiitollinen olen.
- AI EN TIEDÄ? Ärähdät hieman. Sävähdän. Turkoosit kristallisilmäsi ovat kosteat, kyynelistä , eivät pelkästä kirkkaudesta. Ilmeesi on vaihtunut. Ensin pelkäsit huutoani, sen jälkeen huusit takaisin, mutta viimeinen huutoni sai sinut melkein kokonaan hiljenemään. Puraisen huultani, pohtien mielessäni, mitä tuli taas sanottua.
- Enkö mielestäsi todellakaan tiedä, mitä tarkoittaa menettäminen? Tiedätkö, miten helvetin vaikeaa on kohdata jokainen uusi aamu, pohtien, että koska oikein pystyn käymään Richardin haudalla? Tiedätkö, kuinka vaikeata on joka aamu lähteä tuonne, ulos pakkaseen, mutta aina lähden kulkemaan yksin kohti hautausmaata. Portilla taas alkaa ahdistamaan henkeä, muutenkin kuristamaan koko sielua, kaikkea, enemmän kuin esimerkiksi katolla koskaan. Sitten mä aina käännyn siinä, häpeissäni omasta pelkurimaisuudestani ja lähdenkin kohti toimistoa, katse maassa. Tiedätkö sä, millaista se on? Joulu on parin viikon päästä, enkä mä silloinkaan varmaan pysty kävelemään sinne haudalle, ja kyykistyväni siihen, laittamaan kirkasta kynttilää palamaan! Se ei tuo sitä takaisin, mä tiedän sen! Christian huudahtaa, ja mä tajuan mokanneeni. Tilitän koirani kuolemaa, ja sanon vielä sinua pääsyylliseksi. Vaikka sinä jouduit Richardin kuoleman jälkeen aloittamaan kaiken alusta. Mutta enhän minä tapani mukaan osannut ajatella. Huokaan hiljaa, yrittäen astua sinua kohti, mutta otat askeleen taaksepäin, tuhahtaen viileästi. - Christian.. Anna anteeksi. En tiedä, en tiedä, mikä minuun meni.. Olen pahoillani. Ihan totta. Usko minua, sanon hiljaa, vilkaiset minuun, hiljaa, kosteilla silmilläsi, Olen satuttanut sinua ja tiedän sen . Huokaan hiljaa, vilkaisten katuvana lattiaan. Siirrät katseesi ikkunaan. Ulkona on pimeä talviyö.

I heard the words come out
I felt like I would die
It hurt so much to hurt you

Olet aivan hiljaa, tuijotat ulos ikkunasta, kuin minä en edes olisi kanssasi nyt samassa huoneessa. Vilkaisen sinuun, puraisten huultani kevyesti. Tuijotat ulos, haikeasti.
- Christian? Kysyn hiljaa, et vastaa. Kyynel tippuu pitkin poskeasi, pyyhin sen pois omalla sormellasi. Se on kuuma ja lämmin. Hengähdän hiljaa, vilkaisten lattiaan kevyesti. Olen idiootti. Suuremman luokan idiootti. Asetan käteni olkapäällesi, et edes värähdä. Seisot vain, kuin minua ei olisi edes olemassa. Nielaisen ihan hiljaa, vilkaisten lattiaan uudelleen, syvemmällä katseella, kääntäen ruskeat silmäni sinuun.
- Katso minuun, pyydän, mutta et silti käännä katsettasi. Hengähdän hiljaa, kietoen toisenkin käteni ympärillesi, seisten sinun takanasi, molemmat kädet ympärilläsi. Heijastumme ikkunan peilistä, minä takanasi. Hiljaa sivelen sormiani sinun aika vaaleanruskeissa hiuksissani, ne lipuvat sormien välissä. Olen aina halunnut näin pidellä sinua , Christian. Tosin myös niin, että sinä rakastaisit minua. Mutta ei. Käytän hyväkseni heikkoa tilannettasi , mutta oikeasti minä tahdon vain olla lähelläsi. Kuulla , miten sydämesi hakkaa, ja kuinka kuiskaat rakastavasi minua. Miten töihin tullessani näen sinun iloiset kasvosi. Niiskaiset hiljaa.

Then you look at me
You're not shouting anymore
You're silently broken

Lopulta käännät katseesi minuun, mutta et enää huuda. Nostan katseeni silmiisi. Olet aivan hiljaa, on ihan äänetöntä. Lopulta kiedot kätesi niskani taakse, nopeasti, painaen sitten itkien kasvosi vasten mustaa takkiani. Sävähdän hieman, kietoen käteni ympärillesi ja vetäen sinut lähelleni.
- Alex.. Minä.. Minä rakastan sinua, kuiskaat hiljaa, itkuisena. En voi sille yhtään mitään, että kyyneliesi läpi itse hymyilen, tuijottaen silmiäsi. Nuo sanat, joita olen odottanut niin kauan, saadakseni kuulla ne. Ja nyt sanoit ne. Vihdoin. Painan suudelman huulillesi, hellän, pehmeän, mutta intohimoisen.
- Ja minä rakastan sinua, Christian. Aina.

I'd give anything now
to hear those words from you

Kokeilin nyt laittaa noi biisin sanatkin tohon : s. Ei tästä kamalan hyvä tullut.. Koittakaa kestää, että kappalejaot meni päin persettä, johtuu siitä, että tein tän yhellä kirjotusohjelmalla, joka sitten muokkaili vähän ulkomuotoa..

---

(Alexin PoV)

When you try your best but you don't succeed
When you get what you want but not what you need
When you feel so tired but you can't sleep
Stuck in reverse

- Christian, tiedän, että sä olet siellä! Avaa ovi! Huudahdan, huoli äänessäni ja lyön puista omakotitalon ovea, Rex seisoo vieressäni, päätään kallistaen. Mä tiedän, että Christian on kotona, koska silloin, kun mä kävelin sen talon eteen, sisältä kuului musiikkia, surullista. Mutta kun mä koputin oveen hiljaisesti, musiikki kuin
seinään sammui. Kuulen askelia, laahustavia, jotka tulee oven takaa, astun askeleen taaemmas ovesta ja aika kärsimättömänä odotan, että se aukeaisi. Lopulta niin käy, ja ovi meinaa lennähtää päin mun naamaa. Tai niin luulen ensin, mutta lopulta nyt
tajuan, että voimalla auennut ovi ei aukea kokonaan, vaan aukeaminen loppuu sitten kilahtaen. Varmuuslukko? Miksi?
- Christian, pyydän hiljaa, lopulta näen miehen kasvot, pienestä raosta. Tuo on todella väsyneen näköinen, mutta samalla näyttää siltä, kuin mies ei olisi edes nyt aikeissa mennä nukkumaan. Hieman väsyneenä tuo nojaa seinään ja tuijottaa mua, aika
pienestä raosta. Silmät ovat punertavat, eivätkä pelkästään väsymyksestä, vaan ihan jostan muusta. Miksi hän on itkenyt? Kello on jo yksitoista illalla, aluksi mä ajattelin, että tuun tänne vasta huomenna, mutta huoli siitä, että Christian ei saapunut töihin, se oli ylitsepääsemätön.
- Mene pois, sanot hiljaa, kääntäen selkäsi ja tarttuen ovenkahvaan, vetääksesi sen kiinni. Nopeilla reflekseillä tartun kiinni ovesta voimakkaasti, jotta se ei ehdi paukahtaa kiinni, ja jos paukahtaisi , mulla jäisi sormet väliin. Avaan sitten taas kokonaan oven, tai no, siihen asti, kun se lukko antaa.
- En varmasti mene, voin olla tässä vaikka yön läpi. Avaa ovi. Puhutaan, pyydän hiljaa, vilkaiset lattiaan turkooseilla silmilläsi, katselen sinua anovasti, ovelta, suklaasilmilläni. Huokaisten astut lähemmäs ovea ja kurotat kätesi sitten kohti lukkoa, sen irti repäisten. Samantien ryntään sisälle, koira vierelläni, katsoen
ympärilleni. Asunto on pimeänä, lukuunottamatta paria kynttilää ikkunapöydällä, ja olohuoneen pöydällä.
- Otatko kahvia? Kysyt hiljaa, nyökkään. Kävelet keittiöön, laahustat kuin haamu. Puren huultani hiljaa, istahtaen sitten sohvalle, vilkaisen pöytään ja sävähdän hieman, kun tajuan kynttilöiden ympäröivän jotakin, kehystettyä valokuvaa. Hetken
tappelen itseni kanssa, mutta lopulta kurotan käteni ja hellästi, varovasti vedän kuvan käsiini, siirtäen katseeni siihen. Christian ja se mies. Richard Moser, se, josta minäkin olen kuullut. Kuvassa hän nauraa, Christian vierellään, käsi siinä toverillisesti Christianin olkapäällä. Molemmat näyttää niin onnellisilta. Kuin kaksi veljestä.
- Puoli vuotta, kuulen hiljaisen kuiskauksen ovelta, sävähdän, kohotaen katseeni valokuvasta. Askeleesi laahustavat minua kohti, sinulla on kaksi kahvikuppia, ojennat toisen minulle ja vilkaiset valokuvaan, jonka laitan takaisin pöydälle.

And the tears come streaming down your face
When you lose something you can't replace
When you love someone but it goes to waste
Could it be worse?

Tiedän, että rakastit Richardia, kuin veljeä. Sen huomaa jo tuosta kuvasta. Hiljaa puraisen, vilkaisten sinuun. Olet keskittynyt tuijottamaan ulos ikkunasta, lumiseen ilmaan. Asetan hiljaa käteni sinun kädellesi, vilkaiset minuun, kunnes katsahdat taas ikkunaan.
- Puoli vuotta siitä päivästä, kun mikään ei ollut ennallaan, sanot kuiskaten ja käännät katseesi takaisin minuun. Nyökkään hiljaa, tuijottaen sinun jäänsinisiä, melkein turkooseja silmiäsi, aistin niistä kipua, ja se satuttaa myös minua. Kiepautan toisen käteni harteillesi, istuen sinua lähemmäs ja kiertäen sen nyt jo pidemmälle, kokonaan ympärillesi, kuin turvaksi.
- Tuskaa on turha kätkeä sisälle, sanon hiljaa, rauhallisella , matalalla äänellä. Tiedän, mistä puhun. Minä menetin koirani, Akron. Vilkaisen Rexiin, joka katselee meitä, makoillen Christianin kodin lattialla. Mä puhuin Akron kuolemasta jopa jokaiselle puolitutulle ja itkin niistä jokatoista vasten. Christian ei ole edes maininnut kertaakaan mun, tai Frizin kuullen sanaa "Moser", tai "Richard".
- Tämää on vaan niin todellista, kuiskaat hiljaa, kyyneleet vierähtävät poskillesi, vaikka yrität niitä hieman nykivillä liikkeillä pysäyttää. Otan tukevamman otteen sinusta kädelläni, painaen sinut hellästi itseäni vasten. Painat kasvosi vasten rintakehääni, en välitä lainkaan, vaikka kyyneleesi kastelevat minun mustaa takkia.
Silitän hiljaa hiuksiasi, pitäen sinua siinä, syleilyssäni, yössä. Tai no, hyvin myöhäisessä illassa.
- Et ole yksin. Ikinä, lupaan hiljaa, käännät katseesi minuun, huokaat hiljaa. Sinä olet tainnut varastaa kaikki yötaivaan kirkkaat tähdet sinuun omiin, turkooseihin silmiisi, sillä ne kimaltavat niin kauniisti. Näytät hauraalta, särkyvältä, kuin lasi, istuen siinä vierelläni.
- Kiitos, Alex, kuiskaat, painautuen tiukemmin minua vasten, sulkien silmäsi, ja kietoen kätesi niskani taakse, halataksesi. Kiedon omat käteni, molemmat vielä tiukemmin ympärillesti, vetäen sinut aivan lähelleni. Lopulta liikutan käsiäni hieman, toisen sinun selällesi ja toisen niskaasi hyväilemään. Kohotat katseesi silmiini, silitellen toisella kädellä hiuksiani, toista kättä pitäen polvellani.
- Onneksi olet siinä, Christian kuiskaa hiljaa. Lasken hieman päätäni, lähemmäs miehen kasvoja, tunnen pienen värinän kulkevan läpi kehoni, tuijottaen noita, turkooseja silmiä, silittäen hieman Christianin selkää, laskeutuen kokoajan hieman
lähemmäs miestä, tuo tiukentaa otettaan ja nostaa päätään, hieman omaa päätäni kohden, annan käteni kulkea pitkin Christianin hiuksia ja selkää, kylkeäkin pitkin, hymyillen pienesti. Christian hymyilee takaisin, omalla, ihanalla tavallaan. Hieman kallistan päätäni, jottei samantien alussa mun nenä törmäisi Christianin nenään, painan lopulta huuleni miehen huulille.

And high up above or down below
When you're too in love to let it go
But if you never try you'll never know
Just what you're worth

Annan käteni kulkea pitkin Christianin selkää, tiedän, että tulen ikuisesti nämä huulet muistamaan. Minun ja Christianin ensisuudelma, jonkun uuden alku. Sen suudelman jälkeen kiedon käteni Christianin ympärille tiukemmin, tuota halaten, tuo kietoo kätensä niskani taa ja painaa kasvonsa vasten rintakehääni.
- Alex, minä rakastan sinua, mies kuiskaa, hiljaisella, itkuisella äänellä, silti näen pienen hymyn miehen huulilla, hymyilen, omatkin silmät kosteina ja pitelen miestä tiukasti siinä. En antaisi minkään enään koskaan satuttaa Christiania, voin vaan vannoa sen.
- Ja minä rakastan sinua, Christian, kuiskaan vastaukseksi. Mies katsahtaa minuun, hieman hymyillen ja vetäytyy sitten halista, kainalooni painautuen, huokaan hiljaa, painaen pääni miehen olalle, tai no leukani. Hymyilen hieman, antaen sormieni lipua Christianin hiuksissa.
- Onko jo parempi mieli? Kysyn, mies vilkaisee minuun, heikosti hymyillen ja sitten tiukemmin painautuu minua vasten, hymyilen pienesti, kun Christian katselee minua, turkooseilla silmillään. Voisin jo tässä vaiheessa vannoa ikuista rakkautta tuolle kyseiselle miehelle, olen varma siitä.
- Ainakin kun sinä olet siinä, Christian mumahtaa vastaukseksi, hymyilen pienesti. Mies on niin lämmin itseäni vasten, etten koskaan haluaisi lähteä siitä ja jättää Christiania taakseni. Enkä aio ikinä tehdä sitä. Mitä ikinä vaatisikaan, aion pysyä Christianin vierellä, loppuun saakka.
- Hyvä kuulla, että sain sinut piristymään. Fritz oli jo huolissaan, mutta arvaa, kuinka paniikissa minä olin, kun et edes vastannut puhelimeesi, naurahdan hiljaa , Christian näyttää hieman katuvalta ja vilkaisee ulos, kauniiseen, hentoon sateeseen, lumisateeseen tosin, onneksi.
- Anteeksi. En halunnut huolestuttaa. En vain odottanut tämän päivän tulevan näin nopeasti. Tuntuu, kuin se olisi eilinen, silti siitä on jo puoli vuotta, mies huokaa hieman, huomaan, että tuo ei sano Richardin nimeä kertaakaan, puhuu vaan tapahtuneesta ' siitä ' sanalla. Ja mä ymmärrän.
- Et tietenkään, Christian. Aika kuluu kuin siivillä, silloin, kun menettää jonkun, jota yksinkertaisesti ei voi korvata, hymyilen hieman miehelle, joka vilkaisee muhun, näen pienen onnen ja ilon säteilevän tuon silmissä, siitä olen kiitollinen. Jos Christianilla on paha olla, on mullakin. Mutta nyt mies hymyilee.
- Kiitos, kun jaksat ymmärtää, mies hymähtää hiljaa, naurahdan hennosti tuolle hölmölle itsestäänselvyydelle. Tottakai mä jaksan ymmärtää Christiania, ihan aina. Se on mun rakas. Mä rakastan sitä, joten pakkohan se on ymmärtää. Ja mä tulen aina ymmärtämään. Christian voi nojautua muhun, aina kun tuntuu sillä. Mä aion olla täällä ottamassa kiinni, kun se kaatuu seuraavalla kerralla.

Lights will guide you home
And ignite your bones
And I will try to fix you

Hold me when I'm here.
Right me when I'm wrong.
Hold me when I'm scared.
And love me when I'm gone.

"Somebody wants you, somebody needs you, somebody dreams about you every single night, somebody can't breath without you, it's lonely, Somebody hopes that someday you will see, That somebody's me"

NE ON VAAN NIIN SÖPÖJÄ!

tykkään