On niin yksinäistä. Ikävä kavereita, siskoa, isukkia ja kaikkia muita rakkaita... Tuntuu, että jään niin paljosta paitsi, kun en voi jakaa ihan normaalia arkea läheisten kanssa. Olo on kuin ryövärillä, joka vie myös lapsilta mahdollisuuden viettää hetkiä isovanhempien kanssa. Varsinkin, kun koko miun perhe on niiiiin tärkeä myös Tuukalle!
Täällähän tämä MINUN perhe on. Siis MINUN lapset ja mies. En mie vissiin ole sitten niin hyvin itsenäistynyt, kun olen kuvitellut, koska eläminen kaukana kotikaupungistani ja siellä asuvista rakkaista tuntuu niin ylitsepääsemättömän vaikealta. Kuuluuko elämän olla vain selviytymistä päivästä toiseen? Toki olen onnellinen, mutta välillä tulee hetkiä (kuten nyt), jolloin tämä yksinoleminen tuntuu todella pahalle.
Jouluunkin on vielä 49 yötä...