IRC-Galleria

Koira nimeni =Saaga

Käy tekemässä http://www.nelonen.fi/hurttajastara/nimigeneraattori.html

Nukuta mut
edes hetkeksi
ja vie toiseen maailmaan,
jossa sielullani
ja kehollani
lupa levätä ois
huolet, murheet, painajaiset
unohtua voisi pois...

Sieluni on kuollut
tämän valtaisan
tuskavyöryn alle.

Vuodet menneet
mua muuttaneet on,
ja nyt vaan muistuttaa,
miten haurasta elämä on,
siksi elänkin
hetkihetkeltä eteenpäin
huoli huomisesta mukanani.>

Vain yksi joka ymmärtää,
vain yksi jolta pystyy kysymään.
Vain yksi tuo valon pimeyteen,
vain yksi josta uskoa ystävyyteen.
Vain yksi ei lennä pois linnun lailla.
Kun hän on täällä,en ole mitään vailla.

Se olet sinä, ystävä
ystävä mun
josta löysin sen kauan kaivatun.
-Sari-

sirpaleet viiltävät keuhkojani kuin joku nakertaisi niitä, miksi
kaikki aina loppuu niin nopesti.

voin tuntea miten pieni sydämmeni lakkaa sinnittelemästä, kokonaan.
nään pimeyden, olen osana sitä, pelkkää pimeyttä.

pelkään kuolemaa, pelkään menetystä, ehkä siksi että en ole tehnyt
sitä mitä olen halunnut.

en elä aina niin,miten pitäisi.
siksi katuisin.
katuisin itseni puolesta, en muiden

Nyt olet vapaa ja mukana tuulen voit kulkea rajalla ajattomuuden.Nyt
olet mennyt pois maan päältä,mutta et minusta. elät muistoissani. nyt
ja aina. ei mennytta voi takaisin saada eikä muistot meitä henkiin
palauta. Pyysin sinulta kerran: älä mene sinne minne en voi sinua
seurata. Nyt kuitenkin olet mennyt sinne. jätit minut yksin tänne maan
päälle. Voisitpa tulla vielä kerran takaisin niin kaikki olisi
paremmin.

Revit sydämmeni,
rinnastani.

Jätit aukon,
verta vuotavan.

Hukun siihen,
sydämmeni vereen.

Katsot vierestä kun kidun,
tukehdun.

Kuin enemmän satuttaaksesi,
tiputat suolaa rinnalleni.

Huudan kivusta,
huudan raivosta.

Kunpa voisin tappaa,
kunpa vain jaksaisin jatkaa.

Vihaan sinua,
vihaan itseäni.

Miksi luotin,
miksi rakastin.

Elon yö möyrii kuin syysmyrsky
pyörii ja tyrskyy
aallot, elon aallot, vaahtoa purskuavat
ajatusten rantamille,
ne tasaisiksi huuhtovat
Kaikki ajatukset samanlaisiksi
sileiksi, niljakkaiksi
Et omaa ajatusta tarvinne,
ne tuumaavat,
kaikki me huuhdomme samanlaisiksi,
sileän nihkeiksi

Tulee talvi, pakkanen, armahtava
mutta kaiken häikäisevä valo
joka sokaisee silmät
mutta paljastaa että jotakin elää vielä
on, on

Talvea seuraa kevät, lumi hajoo,
ajatuksetkin sulaa kunnes syttyvät
uudet viisaat mietteet
jotka kestävät, kunnes tulee taas
syksy, sen yöt ja syksyn myrskyt
jotka tasoittavat kaiken sileiksi,
on vain syksy, talvi ja kevät
talvi, kevät, syksy
ja syksyn myrskyt.

Kun yksinäisyys jälleen mieltäni kolkuttaa,
oven avaan ja tervetulleeksi toivotan.

Miksi itken taas? Miksi yksinäisyys mua rakastaa?
Miksi toivon kaiken ympäriltäni katoavan?

Kun taas uusi päivä alkaa paistaa,
minulle se on vain uusi eilinen.

Miksi elän näin? Miksi päivät toisiaan muistuttaa?
Miksi toivon, että tieni päässä näen pimeän ikuisuuden?

Olen ainoastaan unelmien avulla lentänyt,
tähän päivään jymähtänyt.
Elän sen aina uudelleen,
yöni nukun ja taas herään yksinäisyyteen.

Kun toivoo itselleen jotain mahdotonta,
kääntyy harhaan ja joutuu kulkemaan pitempään.

Miksi itken taas? Miksi yksinäisyys tuhoaa unelmia?
Miksi toivoo jotain sellaista, jolla ei voi ylentää sydäntään?

Kun katsoo syvälle peiliin,
näkee itsensä sisinpään.

Huomaan: Ei pidä sortua mahdottomuuksiin,
sitä yksinäisyys haluaa: johtaa toivoni pimeään.

Miksi itken taasÂ… ?

Nukkuu,
uinuu,
prinsessa öiden,
neito yksinäinen.

Hautaan
lasketaan
rakastettu
unohdettu.

Hän etsi itseänsä
ei kuitenkaan löytänyt etsimäänsä.
Hän syvään kuiluun
armeliaaseen uneen.

Pian yössä kaikuu laulu tuo,
viattomien verta iltaisin juo.
Pimeyden prinsessa, yksinäinen neito,
niin rakastettu, niin unohdettu.

Iltaan
vaipuu,
kuu-ukko valvoo,
pimeyttä palvoo.

Neito herää
haudastaan nousee
retkilleen juoksee.

Kukaan ei kuollutta muista,
aaveita, varjoja, lieneekö noita?
Hän tahtoi vain rakkautta,
ei kuitenkaan aanut haluamaansa.

Öisin kaikuu tarina tuo,
missä lienee, viattomien verta juo.
Nukkuu, uinuu,
prinsessa öiden, neito yksinäinen

Nyt kun päivä poistuu,
yö tulee sijaiseksi sen.
Se kaavullansa peittää kaiken,
loistaa tähdet ja kuu.

Hiljaisuuden lävitse
huuto sujahtaa
ja jälleen hiljaa nukkuu maa.

Kun taasen herää, päivä
palaa hiljaa paikalleen.
Kuin aamukaste,
kyyneleet kiven kastelee.

Hahmo aamuhämärässä
katuu tekojaan,
ja itkee kuin hullu pelkojaan.

Vain yksinäisyys katkeroittaa
pienen sydämen.
Se muurit rakentaa
ylle suurien haaveiden.
Kertaakaan ei kiellä,
mutta silti vankiaan
ei kahleista päästä,
jättää vain uhrinsa kitumaan.