IRC-Galleria

istun pimeässä
luovuttamassa
kun yhtäkkiä
vastapäisen talon harjalla leimahtaa lieska

ja savupiipulle raapiutuu terävä varjo
ja vain yhden oluen aikana
yksiöni muuttuu kauniiksi helvetiksi

sen sisuskalut syttyvät oranssiin tuleen
tyhjät pullot
korkit
räjähtänyt sohva

saastainen matto
kaksi kuorsaavaa äijää
nainen patjalla
syömättä jääneet pillerit

irronnut vesssan ovi
maksamattomat laskut
lapsen haljennut kuva
sirpaleet

mihin
tahansa katson

TULTA

HEHKUA

ja koska muut nukkuvat
ja minulle vielä maistuu
minä aion fiilistellä
nousen kusiselta sijaltani

kävelen keittiöön
otan jääkapista lisää olutta
istun tekonahalle
ja pyörähdän kierroksen

nyt kaikki sujuu leikiten
aurinko on elämä
aurinko on kuolema
yksinkertaista

kaunista
kuin naiminen patjan palaessa

Kaipaan kosketustasi,
niin hellää ja rakastavaa.
Kaipaan huuliasi,
niin kuumia ja täyttäviä.
Kaipaan ääntäsi,
niin kehräävää ja lohduttavaa.
Haluan tuntea kehosi painon päälläni,
niin kovana ja haluttavana.
Haluan tuntea
sydämesi sykkeen
rinnoillani.
Haluan huutaa nimeäsi,
kun minut otat ja täytät,
kunnes huipulle me yhdessä matkataan.

Elon yö möyrii kuin syysmyrsky
pyörii ja tyrskyy
aallot, elon aallot, vaahtoa purskuavat
ajatusten rantamille,
ne tasaisiksi huuhtovat
Kaikki ajatukset samanlaisiksi
sileiksi, niljakkaiksi
Et omaa ajatusta tarvinne,
ne tuumaavat,
kaikki me huuhdomme samanlaisiksi,
sileän nihkeiksi

Tulee talvi, pakkanen, armahtava
mutta kaiken häikäisevä valo
joka sokaisee silmät
mutta paljastaa että jotakin elää vielä
on, on

Talvea seuraa kevät, lumi hajoo,
ajatuksetkin sulaa kunnes syttyvät
uudet viisaat mietteet
jotka kestävät, kunnes tulee taas
syksy, sen yöt ja syksyn myrskyt
jotka tasoittavat kaiken sileiksi,
on vain syksy, talvi ja kevät
talvi, kevät, syksy
ja syksyn myrskyt.

Ehkä olen liian paha unelmoimaan
Silti tulet uniini aina uudestaan ja uudestaan
Selvänä kuin eilinen
Tietäen että huomista ei tule
Olet Se Kaunein uni
Mutta ne eivät koskaan käy toteen.

Huomaan elämäni päättyneen tähän,
eikä meillä ole enempää sanottavana.
Sinä seisot siinä, etkä tunnu lähenevän.
Lähdetkö sanaakaan sanomatta?

Olen kuullut ne sanat monta kertaa,
eikö ole todellakaan mitään muuta sanottavaa?

Liekö tällaiselle rikokselle rangaistusta ollenkaan?
Auttaako joku minut takaisin ylös seisomaan?

Rikottu sydän
revitään palasiksi.
Haavoitettu sielu
on tarkoitettu lävistettäväksi?

Tylsä miekka
kohottaa kätesi,
iskien minut maahan
vuotamaan -
turhaan.

Taas uusi yksinäinen ilta.
Saanko olla rauhassa?
Haalistunut valo taisteluni lopettaa -
kärsimykseni lakkaa.

Tapa unelmani,
ei ole mitään muuta sanottavaa.
Sen rikoit ja palaat luokseni -
enkä sano sanaakaan!

Tänä yönä lampun valo haihtuu pois,
hän miettii miten kaikki erilailla olla vois.
Vanhat arvet viiltää auki veitsellään,
kuunvalossa punainen veri kauniisti kimmeltää…

Hän eksyy syvemmälle menneisyyteen,
tyhjyyttä juosten pakenee.
Matkaa syvemmälle surun avaruuteen,
pimeyden portit aukaisee.

Tanssien yllä kuoleman, hän huutaa riemuissaan:
"Nyt viimein tästä kaikesta vapaa olla saan!
En palaa kärsimysten maailmaan enää milloinkaan,
tahdon nukkua rauhassa, en pelkää jumalaa!"

Hän uskoi, toivoi ja rakasti niin,
syvään kaiversi nimet sielunsa seinämiin.

Päivät ikiyöksi muuttuivat,
kun rakkauden liekit kuolivat.
Nyt itkien toivoo nopeaa kuolemaa:

Tanssien Yllä kuoleman, hän huutaa riemuissaan:
"Nyt viimein tästä kaikesta vapaa olla saan!
Miksi uskoa johonkin typerään jumalaan,
joka ei auta lainkaan luomuksiaan?"
Rikkoen lakeja Äiti Maan,
hän nostaa kätensä kostamaan…

Tanssien yllä kuoleman, hän huutaa riemuissaan:
"Kuolkoon heistä jokainen syvään suruunsa,
olkoon se heidän tuskallinen kohtalonsa!
Miksi uskoa johonkin typerään jumalaan
kun koko luomakunta tulee kuitenkin kuolemaan!"

Tanssien yllä kuoleman, hän huutaa riemuissaan:
"Nyt viimein tästä kaikesta vapaa olla saan!
En palaa kärsimysten maailmaan enää milloinkaan,
tahdon nukkua rauhassa, en pelkää jumalaa!"

Kävelen pimeää polkua,
enkä tiedä, minne voin joutua.
Tämä elämän matka ikuisuuteen
on pitkä ja kivinen - miten siitä helppoa teen?

On yksinäistä kulkea vaan,
liian pimeää, ei voi löytää rakkauttaan.
Onko täällä muita kaltaisiani,
jotka voisivat helpottaa tuskaista taakkaani.

Tällä polulla elämän
kuljen läpi pimeän.
Valoisa ikuisuus näkyy jo,
se kirkas, turvallinen valo,
jonne tähtään tieni -
tämä pimeys on liian suuri ja minä liian pieni.

Joku lopettaa kesken, ennen aikojaan
lähtee ikuista valoa tavoittelemaan.
Hallaa siinä itsellesi teet,
jos matkasi päätät ja liian ajoissa meet.

Vanhat muistot takana päin,
ei tarvitse taakse katsoa, mene vain eteenpäin.
Ikuisuudella sinut palkitaan,
kun jaksat polkuasi pitkin vaeltaa.

Tällä polulla elämän
kuljen läpi pimeän.
Valoisa ikuisuus näkyy jo,
se kirkas, turvallinen valo,
jonne tähtään tieni -
tämä pimeys on liian suuri ja minä liian pieni.

Kun viimein saavut määränpäähäsi,
ja katsot vielä kerran taaksesi:
Mitä siellä näet, keskellä pimeää
on jotain sellaista, mitä muut ei nää.

Valoon astun, jo liidän pois,
on matkani ohi, mun on hyvä mennä pois.
Ja antaa tilaa muillekin,
ehkä vielä joskus palaan takaisin…

Kuolema kantaa kaaostaan
antaa anteeksi aneitaan.
Tahtoo taivaita taivuttaa,
parantaa pahan paikaltaan.

Velka valtaistuimen -
tie tulien tuhansien.
Hävittää helvetin
lakastuneet liekit luoden.

Pimeän herra -
Helvetin tuoja -
valtaistuin puhtainta pahuutta,
valtikka silkkaa julmuutta.

Ei hän rakasta,
ei hän onnea tuo.
Ei hän uskoa anna,
ei hän toivoa tuo.

Voima vahvimmankin valtaa,
elämä ei enää estä.
Itää ikuisesti iloiten
murheesta monien mielien.

Valheet vainottujen valtojen,
tieto turmeltuneiden taikureiden.
Hellästi Hallaansa haltioi
luona lammen laineiden.

Pimeän herra -
Helvetin tuoja -
valtaistuin puhtainta pahuutta,
valtikka silkkaa julmuutta.

Ei hän rakasta,
ei hän onnea tuo.
Ei hän uskoa anna,
ei hän toivoa tuo.

Järsii jäätä järkkyvää,
kärsii kansa, kieltämään
turhat toiveet tapaa.
Antaako anteeksi aneitaan?

Rumuus rakkautta rajumpi
suudelmat sielun särötti.
Näkeekö neitoa nukkuvaa,
uneksiiko uhkaavaa untuvaa?

Pimeän herra -
Helvetin tuoja -
valtaistuin puhtainta pahuutta,
valtikka silkkaa julmuutta.

Ei hän rakasta,
ei hän onnea tuo.
Ei hän uskoa anna,
ei hän toivoa tuo.

Yhden yön yksinäisyys,
vuosien vierittämä velvollisuus.
Karkottava kaiken kohtalonsa,
kuolemalla kaiken kuittaava.

Kun yksinäisyys jälleen mieltäni kolkuttaa,
oven avaan ja tervetulleeksi toivotan.

Miksi itken taas? Miksi yksinäisyys mua rakastaa?
Miksi toivon kaiken ympäriltäni katoavan?

Kun taas uusi päivä alkaa paistaa,
minulle se on vain uusi eilinen.

Miksi elän näin? Miksi päivät toisiaan muistuttaa?
Miksi toivon, että tieni päässä näen pimeän ikuisuuden?

Olen ainoastaan unelmien avulla lentänyt,
tähän päivään jymähtänyt.
Elän sen aina uudelleen,
yöni nukun ja taas herään yksinäisyyteen.

Kun toivoo itselleen jotain mahdotonta,
kääntyy harhaan ja joutuu kulkemaan pitempään.

Miksi itken taas? Miksi yksinäisyys tuhoaa unelmia?
Miksi toivoo jotain sellaista, jolla ei voi ylentää sydäntään?

Kun katsoo syvälle peiliin,
näkee itsensä sisinpään.

Huomaan: Ei pidä sortua mahdottomuuksiin,
sitä yksinäisyys haluaa: johtaa toivoni pimeään.

Miksi itken taasÂ… ?

Toverit näen teidät edessäni ilman
pelkoa,
ilman mitään hermostumista tai
huolta.
Olette olleet vierelläni aina
loppuunne asti,
mitä parempaa enää armeijan johtaja
toivoa saisi?

Toivon silti että jätätte jonkun jälkeenne
tähän maailmaan.
Jonkun joka näyttää että osasitte
myös rakastaa.
Olitte kuitenkin ihmisiä, jotka
jotakin rakastivat,
kunnes heistä aika jätti ja heidän
luunsa nyt lakastuvat.

Te tiesitte, että joku päivä te
taistelukentällä menehtyisitte.
En tiennyt mitä sanoa ennen,
kuin te minut hyväksyisitte.
Sitten keksin keinon todella
mahtavan,
olisin eturintamassa aina ja näkisin
taistelun alkavan.

Nyt minä itse sain iskun ja menetän
paljon verta.
Tiesin että joskus koittaisi sekin
kerta.
Kerta jolloin minuun itseeni
osuisi keihäs tai miekka.
Nyt kuolema korjaa sieluni
ylös maasta.

Hyvästi