Pahinta tässä kaikessa on tää jatkuva yksinäisyys,joka ahdistaa mua, se puristaa mun sisuskalui ja puristaa noit kyyneleit mun silmiin. Ysinäisyys, mul ei o ketään joka katais mua vaikeuksien yli,ei ketään joka ottaa vastaan ku mä kaadun tai joka kertois mul välittävänsä ja pitävänsä huolta. Mul on vaikeeta, mut mulle vaikeudet on pahempii ku sulle,koska mun taakka kannetaan yksin, aina yksin. Tahtoisin jonku mun viereen,pitään huolta ja auttaan vaikeuksissa,jotain tukee mun päätöksissä,ottaa syliin ja hoivaa ja jota vasten nojautuu ja itkee. Pahinta mulle on herätä aamulla turhan takia, koittaa kestää koko päivä hymyillen ja mennä illalla nukkuun itkien. Ja sen lisäks ottaa vastaan kaiken,mitä uus päivä mulle tarjoo,kaiken sen painon mun hartioille.