IRC-Galleria

^merilda

^merilda

anteeks erehdyin henkilöstä...
Hänen hiuksensa häikäisisivät kirkkaimmankin enkelin silmiä, ja hänen kasvojensa synkkyys saisi kenet tahansa purskahtamaan itkuun. Hänellä on hyvä sydän eikä hän ole koskaan tarkoittanut tehdä kenellekään mitään pahaa. Hänen ajatuksensa harhailevat ja hänen katseessaan ei näy loistoa. Hän heilauttaa kauniit hiuksensa olan toiselle puolella ja katsahtaa elämänsä ihanimpaan ihmiseen, siihen johon hän voi luottaa ja painaa päänsä kun on aihetta. Tämä ihminen katsoo häneen suurin silmin, eikä osaa sanoa muuta kuin: ” Minä rakastan sinua, tiedäthän sen.”.
On talvi, hän säntää esiin lumivuoren takaa ja kaatuu iloisena maahan, ainakin hän näyttää iloiselta. Se, mitä hän tuntee sisällään on jotain ihan muuta. Surua, lohduttomuutta, menetyksen tunteita ja kaipausta. Kukaan ei kuule kuinka hän huutaa sisimmässään apua, apua joltain muulta kuin elämänsä ihanimmalta ihmiseltä. Tältä ihmiseltä hän on saanut paljon ja tulee saamaan jatkossakin, mutta tähän hänen apunsa ja voimansa eivät riittäisi! Sen tyttö on jo ymmärtänyt, vaikkei muuta ajattelekaan, kuin että miten tämä ihana ihminen häntä voisi auttaa.
Tyttö istuu tuolillaan ja katsoo peilistä itseään samalla kuin harjaa hiuksiaan, hiuksia on harjattu jo kauan, jo niin monta kertaa ja aina samaan tapaan. Samalla tavalla kuin isä aina harjasi niitä, silloin kun hän vielä välitti. Tytön poskilla on pisaroita, kyyneliä, jotka polttavat jokaista solua tytön sisällä. Tytön on hetkeksi jopa lopetettava hiuksiensa harjaaminen, koska häneen koskee, häneen koskee niin paljon! Kuka oli päättänyt ettei, juuri hänellä ollut oikeutta isään? Hänen silmänsä siristyivät ja kasvojen lihakset kiristyivät, hän olisi halunnut huutaa niin kovaa että koko maailma olisi kuullut sen tuskan joka hänen sisällään oli. Se tuska ei ole hellittänyt sen päivän jälkeen. Joka päivä se vain tiukentaa otettaan tyttöön ja joka päivä tyttö katkeroituu yhä enemmän ja enemmän. Vaikkei tyttö tiedä kenelle hänen tulisi vihainen olla, itselleen, isälleen vai Jumalalle? Vai oliko kaikki sittenkin hänen elämänsä ihanimman ihmisen syytä?
Keväällä hän menee terapiaan, jossa hän kertoo tunteistaan täysin tuntemattomalle henkilölle, se helpottaa. Ainakin vähän, niin ettei tytön tarvitse enää harjata hiuksiaan kymmentä kertaa päivässä ja käydä lainaamassa muumivideota kirjastosta, sitä muumivideota jossa on mörkö, vain muistaakseen kuinka pienenä sitä pelkäsi ja kuinka isä oli lohduttanut ja ottanut syliin. Torstaina, kello neljän aikaan, terapeutti saapuu hetken myöhässä. Tyttö istuu tuoliin katseessaan yhä tyhjyys ja kaipaus. Terapeutti aloittaa tunnin kysymällä: ”Mitä siis tapahtui sinä päivänä jonka jälkeen sinulla on ollut näitä tuskaisuuden tunteita?” Tyttö katsahtaa laukkuunsa, sitten ikkunaan ja taas laukkuunsa. Hän aloittaa lauseen, mutta päättää sen ennen kuin siitä olisi voinut saada mitään selvää. Hän pyytää saada vettä, terapeutti nousee sitä hakemaan, tyttö ottaa laukustaan harjan ja mustan, metallisen esineen. Hänen ajatuksensa ei enää harhaile, hänessä ei ole enää tunnetta tuskasta, eikä mistään muustakaan. Tyttö harjaa vielä hiuksensa, ja juuri kun terapeutti istuu tuoliinsa ja ojentaa pöydälle lasia kylmää vettä, tyttö ampuu itsensä sanomatta sanaakaan. Terapeutti ei olisi pystynyt tekemään mitään. Tytön elämän ihanin ihminen itkee hautajaisissa.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.