pitkin tienpientareita etsii itseään
joka riekalaisii paloi kokoo itsestään
ja itsessään muistajansa karttaa
vain muistoista muistelee ne parhaat
kaltereiden takaa seuraa elämäni sen
tienpientareisen polkuani karttaen
en vieläkää oo nähny läpi muurien
niiden jotka määräs jokasen mun huomisen
syys loka joka kasteli varpaasi
mä poimin sateest pisaran se harhaili
kämmenellä jonka päällä kannoin perkeleitä
suojellaksein kaltasias haavottuneit enkeleitä
syys sade joka lakkaamatta sateli
harteet hakkaamalla muuttumalla rakeiksi
ehkä muistutti kuinka tunsin kipua
yksinäiset lussimassa ja huusin sinua
luona lehtien nään ruusuista kuivuneen
samoin rakkauden lehdet ne kurttuiset
kadonneita tiellä pientareilla
niitä hajonneita riekaleisii paloi sirpaleina
et kokoon niitä saisi yksin milloinkaan
eikä siipes yksinään voi sua kannattaa
katseeni peilistä tunnistaa
muistuttaen edelleenki hajonneista tunteista
en piirtänyt hankeen sydäntä
en puunrungon varteen kyhäistä
nimikirjaimii ripustin tekien
rakkuden freskon mä ikuistin esille
panoraman keskellä näkien
purppuran punaisen taustalla värisen
etunimesi mä rakkaudella kirjoitin
eturiviin mä kookkain kirjaimin
oisku fraasisi siit hienost unest kohtauksest
punainen ruusu niit pienii sanoi rakkaudest
kylmällä betonilla kliseitä
lukien faktisen takaa niiden kulissien
kulissien joita kankaalla pukien
arjessa polulla hangessa lumisen
polkuu poloista pitkin taivaltaa
eikä tähdet enää loistanu taivalla
sä toivoit kaiken olevan kuin ennenki
en nähnyt sussa enää sitä enkelii
varjot päälläni vaan sokaisi katseeni
sen hetken edessä pimeys edessäni parveili
ilta astui kanssani huoneeseen
pöydällä kynttilä luoksemme
ja kirjoitan ylös niitä sanoja
niitä sanoja joita ajan kanssa kadotan
en sanotuksi sanoillani saanukkaan
köyhä joka pientareilla laahustaa
ja jossain kaukana siellä
poissa sen rakkauden tieltä
muistin surun murtaman katsees
seisoin yhä häkin kaltereita vasten
etsien paloja tunteista
kadonneita paloja sen rakkauden puolesta