Silmiin sattui. Ne olivat väsyneet monen hetken mittaisesta itkusta.
Vain yksi henkilö, joka sai tytön pysymään vähänkin onnellisena. Vain yksi mitättömyys muiden joukossa. Kaikki oli tytölle mitätöntä.
Se yksi henkilö. Poika. Poika jonka sydän oli tarkoitettu tälle pienelle mitättömälle tytölle. He olivat kuin luotu toisilleen. Tehty maan tomusta. Heikkoja. Pieniä. Herkkiä. Eivät koskaan unohtaneet sitä hetkeä. Hetkeä jolloin kummankin sydämet löivät virhelyöntejä. Hetkeä kun he tapasivat toisensa.......:
Pienessä hoitamattomasaa puistossa. Kuinka katseet kohtasivat ja kuinka tyttö vain jatkoi matkaa, mutta poika ei voinut vain kävellä ohitse vaan poimi pienen keltaisen voikukan ojan reunalta ja ojensi sen tytölle. Tyttö nosti katseensa tiestä ja otti kukan pieneen pehmeään käteensä. Ja kitti poikaa suudelmalla. Tyttö otti poikaa kädestä ja he kävelivät yhdessä elämän loppuun. Nyt tuo kaikki oli mennyttä ja haihtunut pois kuin kuihtuneen voikukan terälehdet. Ei enää puistoa, ei enää ojanreunaa, ei enää voikukkaa.....ei enää poikaa.
