nainen. sä oot muuttunu. ja mä en vaan tajua sua.
voih. olit ennen ihana,
nykyään en tiedä missä mennään.
en jaksa rassata päätäni siitä,
et miten mennään ja mikä tulee väliin,
meijän ystävyydessä.
Muistan aina sen päivän kun hymyilit minulle.
Katsoimme toisiamme silmiin, ja vähän ujostelimme.
Meistä tuli parhaat ystävät, nauroimme aina yhdessä.
Ja kun joku kiusasi jompaa kumpaa, panimme yhdessä vastaan.
Pidin sinusta todella paljon.
Ja luulin, että sinä pidit minusta.
Mutta olit yhtäkkiä kylmä.
Karttelit minua.
Vaihdoit parhaan ystävän tuntemattomaan.
Haukuit minua selän takana.
Puhuit aina pahaa.
Ja kun kysyin sinulta suoraan mikä sinua vaivaa, valehtelit päin naamaa.
Tilanne on yhä sama, etkä ole muuttunut lainkaan.
En tiedä mitä olen tehnyt tai sanonut, mutta mitä se ikinä onkaan, en ole tarkoittanut pahaa.
Oliko ystävyytemme sinulle pelkkä lipsahdus, pelkkä erehdys jota kadut nyt?
Vai esitätkö vain, valehtelitko minulle alusta alkaen?
Olipa asia miten tahansa, olen kyllästynyt tähän leikkiin.
En aijo enää katsoa taakseni, vaan jatkan suoraan eteenpäin.
Toivottavasti tämä on sitä mitä halusit, mitä toivoit.
Sillä nyt on liian myöhäistä katua.
Tästä lähtien olet minulle pelkkää menneen talven lunta.
tunteet sua kohtaan ei oo muuttunu,
rakastan sua, mut oon nyt vähän suuttunu,
sanoista mitä mulle sanot, lauseista jota myöhemmin kadut,
en jaksa tätä paskaa, sä jaksat vaan satuttaa,
mun elämä ilman sua voi olla parempaa,
mut en tiedä mitä haluan kun kanssas on kuitenkin usein hauskaa,
meil on vitsei ja niin sanottui ^jengei^ mut sit taas toisaalt,
me mennään rengeis, me satutetaan toisiamme,
mut onks täs sit enää mitää jätkee?
ku toinen vittuilee, ja valehtelee
taas, kerran jälleen.
mut muista, oot mulle silti tärkee.
