Istuin koko yön, katsoen sinua suoraan silmiin. Ethän sinä tietenkään tuijottanut takaisin, ei silmäsi olivat kiinni. Huone oli kirkas ja liian puhtaan valkoinen. Pidin kädestäsi kiinni ja luoja, minä rukoilin. Rukoilin, että olisimme voineet mennä muutaman tunnin takaisin päin. Rukoilin, että avaisit silmäsi ja halaisit minua tiukasti, etkä ikinä päästäisi irti.
Oli hiljaista, vain hengityskoneesi piipitys sai minut tietämään, missä olimme. Ja vain kipu rinnassani, sai minut tietämään, että olen elossa. Mutta kuinka kauan sinä olisit? Miksi ikinä pakotin sinut heidän mukaansa? Miksi minun täytyi yrittää olla jotain muuta, itsevarma, kova, kaunis. He löivät sinut alas ja jättivät kuolemaan. Ei, heillä ei ollu sydäntä. Minullakaan ei ollut sillä hetkellä, kun pyysin sinua mukaani. Et olisi halunnut tulla, mutta minä pakotin. Minun syytäni oli, että jouduit heidän hakattavaksi. Minun syytäni, että makasit koko yön koneissa, toivottomana tapauksena. Pyyhkäisin hiukset pyöreiltä kasvoilta. Et ole koskaan ollut kaunis, kova, itsevarma. En ole minäkään. Olet aina ollut ylipainoinen, niinkuin minäkin.
Hiuksesi olivat aina hieman rasvaiset, mutta sinulla oli jotain mitä en kenestäkään muusta ikinä löytänyt. En kai koskaan saa tietää, mitä se jokin oli, mutta tiedän, että vain sinä sait sen. Kyyneleet valuivat poskiani pitkin, kun katsoin hakattuja kasvojasi. Aamulla sinä nukuit pois. Jos olisin saanut vielä yhden yön kanssasi, olisinko oppinut, kuinka pelastaa elämä?
