Bongasin jotain aika vanhoja kirjoituksia vanhalta kunnon Blacknightsilta. Älkää välittäkö kirjoitusvirheistä, koska niitä siellä riittää. Lukuiloa! Ps. Näillä oli joskus jotkut hienot ranskalaiset nimetkin, mutta tähän en niitä laittanut - ja jokainen pätkä, minkä luette, olen tuottanut minä, Ane Joinan. Älä siis kopioi, kiitos.
Esitys 2 - Minä olen sinun pakkomielteesi.
Kaipaan sinua, joka etsit minua jossain pimeässä, kaukana poissa sieltä missä nyt olen. Minun rakastamaani olentoa, ihmisen kaltaista. Mutta samalla niin erilaisen sellaisen.
Tunnen lohduttomilla suudelmilla runnottujen huulieni kaartuvan hiljaiseen hymyyn, muistellessani niitä hetkiä, joita meillä ei enää tulisi olemaan. Meillä kahdella, vain meillä. Mutta lähdin toisen matkaan, minut pakotettiin siihen. Olin liian itsekäs, ajatellessani omaa henkeäni. En siinä hetkessä sinun kaipaustasi, siellä jossain missä oletkaan. Tällä hetkellä olen suljettuna pimeään, huoneeseen, jossa ei ole valoa. Ja jossa olen vain minä. Olen hiljalleen tottunut tähän, tyrmääni, josta en pääsisi pois. Huoneeseeni, häpeäni ja hiljaisuuteni taakkanani. Olen väsynyt huutamaan, kun hän tulee hakemaan minut, jotta saisi tarvitsemansa tyydytyksen. En enää elättele toiveita siitä, että tulisit hakemaan minut pois, takaisin luoksesi. Rakkaus, jonka joskus elättelin kestävän, on tukahdutettu haaveisiin, jotka ovat turhia. Minun ikuinen pimeyteni, minun ikuinen häpeäni. Itseni vankeus. Voisin pelata peliä itseäni vastaan, joka satuttaisi minua vieläkin enemmän. Siitä ei olisi mitään hyötyä. Kenellekään.
Kuitenkin antaisin mitä tahansa, jos vain kerran saisin vielä nähdä karkaavat valon säteet, vuorien taa laskevan auringon ja kuulla rakastavat sanasi korvissani.
Että voisin käsittää, nähdä, mitä olet ympärillesi lähtöni jälkeen rakentanut. Salaa toivon kuitenkin odottavani vain sitä, että olisit vastassani, odottamassa minua valkeat kätesi levitettyinä. Että voisin juosta kylmään syliisi, katsoa ruskeisiin silmiisi ja suudella odottavia huuliasi. Etkä työntäisi minua pois, vaan vastaisit tunteisiini. Ja eläisimme elämämme, kauniina, tai vähemmän kauniina. Mikä vain kävisi minulle, kunhan saisin kokea sen vain sinun kanssasi. Minulla ei olisi aikaa päästää irti.
Hyvästi, kuiskaisin sateen vietäväksi. Kyyneleeni olisivat jo itketty, jos voisin vain saada sinut.
Esitys 3 - Yksi susi, katkera loppu.
Askellan metsässä. Askeleeni ovat niin kevyet, pehmeät. Mutta samalla kannan hartioillani vain taakkaa, tunnen olevani hyödytön. Mitä teen täällä, kun olisin voinut lähteä? En tiedä, mitä tekisin. Olen sekaisin, yksinäinen. Tai ei, en ole yksin. Se kaikki, joka on ympärilläni, on seuranani. Luonto, sen kauniit eläimet. Jokaisella on vain yksi elämä, joka on elettävä täysillä ja kunnolla. Olen sanonut jopa niin itse. Mutta ovatko sanani minun suustani oikeita? Olen kieltänyt toisia tappamasta, säästämäst äitseään siltä pelolta. Ja siltä, miltä tuntuu, kun itsensä on tahrannut armottomuuttaan, tahallaan viattomaan, kiiltävään vereen. Siltikin, olen itse tappanut, olen kantanut taakan sitä tuntematta niin, kuin olisi pitänyt, niin kuin se pitäisi kantaa. Arvokkaasti, loppuun saakka ja katuen. Mutta ei liikaa, ei masennukseen, yltäkylläisyyteen, viiltäviin tunteisiin. Voisin sanoa anteeksi, mutten halua sanoa sitä, nyt, enkä enää koskaan. Koska siihen ei enää tulisi tilaisuutta. Huokaan syvään, vilkaisten vihertävää metsää ympärilläni. Kuuntelen ääniä, jotka tuntuvat korvissani hyödyttömiltä, vaimeilta, kaukaisilta. Olen kokenut liikaa tähän mennessä, enää ymmärtääkseni tätä elämää. Olen menettänyt tarpeeksi, katuakseni. Raato, aika, joka olisi pitänyt käyttää hyväkseen, menetetyt vuodet tärkeimmän asian kanssa. Oikeudenmukaisuuden. Itseltäni toisia lajitovereitani kohtaan. Hymähdän. Miksi edes ajattelen sellaisia, miksi olen edes sellainen, kuin nyt olen? Kylmä, kova, haaveisiinsa uponnut narttu, joka kulkee metsissä, joita ei kaipaisi enää, päivästä ja tunnista toiseen. Minuutit, sekunnit kuluvat korvissani, matelevat hitaasti, mutten lähde, kuten sydämeni sanoo minulle. Sydämeni, joka on täyttämättömillä lupauksilla riivattu, revitty ja raastettu. Vain aukko kaiken sen kohdalla, mitä sydämestäni pitäisi löytyä. Rakkauden kohdalla. Rakkauden, josta se kaikki lähtee. Välittämisen, josta kaikki joskus on saanut alkunsa, ja jatkunut aina tähän päivään asti. En ole saanut koskaan haluamaani, sellaisena, kuin sen olisin muuten saanut. En edes puolisoani. Miksi kaikki tämä aina epäonnistuu? Miksi, voisinko joskus saada siihen kysymykseen vastauksen? En ehkä voisi. Tunnen askelieni kiihtyvän, kun mietin noita asioita. Ja lopulta lähden vain juoksemaan, silmäni puoliksi ummistaen, antaen säästyneiden kyyneleideni virrata vuolaina kuin vesiputous, karvaani uurtunutta vanaa, niiden haavoja ja lukuisia arpia pitkin kaulalleni suolaisina. Tiedän näkökenttäni sumentuvan, mutta en pidä sillä olevan väliä. Minne meninkin, olisin kuitenkin vain minä, minä ainoastaan.
Lyhyt säe: Andy&Lucy
Sinun huulesi painuivat omilleni. Olit lämmin minua vasten, kietoessani käteni ympärillesi. Inahdus karkasi suustasi hiljaa. Painoin katseeni sivuun.
- Minä en voi.
- Mikset?
Se oli yksinkertainen sana. Se oli kielletyn pyyntösi. Tiesin syyn, tiesin sen kysymättäkin. Mutta halusin kuulla sen sinun suustasi. Suupieleni nyki. Kaartui hymyyn. En ehkä saisi itsekään. Mutta tunne sisälläni oli liian voimakas estääkseni sitä. Halusin vetää omia etujani. Kerrankin. Halusin sinut. Sellaisen, jota en saisi, koskaan. Koska vain sinä vierelläni, olisin kokonainen. En riekaleiksi revitty osanen, en vain sirpale, särkymäisillään minä hetkenä hyvänsä, hauras kuin lasi, en ihminen, en minä. Kuiskauksesi kaikui yössä, kuplana, joka ajallaan puhkeaisi mitättömyyteen. Oma syyni. Oma häpeäni. Olin vienyt toisen omaa. Rikkonut. Veren luomaan syliin. Olisimme kadotettuja, jos tyytyisimme vain osaamme. Olisi asioita, joiden puolesta pitäisi taistella. Taistelisin omani, nyt. Tämä olisi vain minun rakkauteni. Sinä.
Lucy.
