IRC-Galleria

Kirjoitin pitkän tarinan siitä, kuinka taitava olen käyttämään teippiä. Tekstistä tuli lopulta niin järjetön, ettei sitä voi julkaista. Junassa kirjoitin käsin ja muistivihkoon. Ei sillä ole väliä mitä kirjoittaa. Yölläkin kirjoitin. Joskus minussa on vaan niin kamalasti energiaa.

Tulin alkuviikosta Ivaloon joululomalle. Jouluun on enää viikko. Loma lyhenee kovaa vauhtia. Tapaninpäivänä lähden takaisin töihin.

Nyt on yö. En tiedä jaksanko kirjoittaa tätä merkintää loppuun saakka. On niin kamalasti ajatuksia, mutta ei mitään käsitystä siitä, miten ne ajatukset saisi luettavaan muotoon.

Aion lukea tänään vielä Juha Itkosen uutta novellikokoelmaa. Sain sen syntymäpäivälahjaksi. Sain lahjaksi myös miesten ihonhoitopaketin. En ole koskaan aiemmin juurikaan välittänyt ihoni hyvinvoinnista. Nyt olen tunnollisesti ilta toisensa jälkeen käynyt läpi hoitosarjan jokaisen vaiheen ja levittänyt kasvoilleni vuoron perään kaikki mahdolliset voiteet. Siihen menee tuhottomasti aikaa, mutta pysyypä ainakin iho raikkana ja nuorekkaana. Vuoden päästä ihoni on kuulemma jo vanheneva – siksi voidetta pitää jo nyt levittää ylöspäin suuntautuvin liikkein.

Paketoin aamulla joululahjoja. Olen aina ajatellut, etten osaa paketoida lahjoja kauniisti ja sysännyt homman joka juhlapäivä jonkun toisen niskoille. Tänä aamuna päätin itsekin kokeilla ja yllätyin lopputuloksesta. Sain aikaan yllättävän hienoja paketteja. Huomasin, että teippiä ei työssä kannata säästellä ja että sitä voi käyttää myös nauhojen ja itsetehtyjen rusettien kiinnittämiseen. Siitä sain ajatuksen teippitekstiin, johon tämän merkinnän alussa viittasin. :)

Nukahdin. Heräsin juuri. Nyt on jo päivä. Kannoimme Teron kanssa joulukuusen sisään. Nyt on lattia täynnä neulasia. Niistähän se joulutunnelma syntyy.

Kuusta pitää sahata ennen kuin sen voi asettaa kuusenjalkaan. Tyvestä on hyvä ottaa pätkä pois. Kannattaa irrotta myös alaoksat, jotta kuusi mahtuisi paremmin jalustaansa. Järkevää on sahata myös pitkittäin – keskeltä vartta, ainakin kymmenen senttiä. Silloin imupintaa on enemmän. Kuusi imee ensimmäisen yön aikana hyvinkin pari litraa vettä.

Mitä ihmettä minä oikein puhun?

Kello on jo yli kymmenen. Nukuin melkein yhdeksän tuntia. Minulla ei ole enää stressiä. En ole yskinyt aamuisin niin kuin aina Oulussa. Ei se mitään yskää ole, vaan stressireaktio. Tuleekohan se takaisin kun palaan töihin?

Kirjoitin ensin vahingossa että palan töihin. Tottahan sekin on. Tammikuussa minulla on 27 työvuoroa. Kollega vaihtaa firmaa; minä perin kaikki hänen työnsä.

Nyt otan kahvia. Kohta lähden kirjastoon. Tahdon lukea Lapin Kansan ja Kalevan. Tänne ei tule muuta kuin Suomen Kuvalehti ja Aku Ankka.

Wuhuu!

Minulla on otsassa, silmien välissä arpi. Sain sen pienenä,
kun leikin kummitusta. Vedin lakanan päähäni, mutta
unohdin leikata silmänreiät. Huhuilin kuin pöllö, kunnes kävelin pöydänkulmaan.

Tuo hetki palasi mieleen, kun katsoin aamulla itseäni peilistä – läheltä ja tarkasti. Punaiset silmät, tummat silmänaluset ja ajamaton sänki. Ei hyvältä näyttänyt.

Tuli eilen juhlittua. Olin Anja, Jussin ja Karoliinan kanssa CMX:n keikalla. He halusivat keikalle, minä halusin olla heidän kanssaan. Keikan jälkeen jäimme Jussin kanssa Foxiaan istumaan. Olimme ainoat asiakkaat koko ravintolakompleksissa.

Jäi hyvä mieli – etenkin kun ehdin vielä bussilla ilmaiseksi kotiin. Aamuyöllä suunnittelin valmistujaisjuhlieni tarjoiluja. Pitäisi hankkia boolimalja, kuohuviinilaseja ja ties mitä. Taitaa olla helpointa laittaa kertakäyttöastiat peliin.

Nyt odotan postia. Se on vapaapäivän kohokohta, kun makuuhuoneen ikkunasta näkee sinipukuisen miehen työntävän keltaista kärryä. Siitä viisi minuuttia niin välioven takana kolahtaa. Jännitys, kun ei vielä tiedä, mitä posti kuljetti, on jotain suurenmoista. Kävelee muutamat askeleet kohti ovea ja näkee päivän saldon. Yleensä joutuu tietysti pettymään, mutta ei se oikeastaan haittaa. Tärkeintä on, että sai taas hetken jännittää ja olla onnellinen – tietää, että oli tovin jonkun toisen ihmisen päämäärä.


Siinä on samaa tunnetta kuin teininä, jolloin elämän kohokohta oli puhelimeen saapuva tekstiviesti; ne muutamat sekunnit, kun ei vielä tiennyt lähettikö viestin äiti vai joku tyttö.

Minä en sopisi BB-taloon. Käyttäisin yksin kaiken lämpimän veden. Tänä aamuna suihkussa meni tunti.
Ei sieltä malta tulla ennen kuin on ihan pakko.

Minulla on ikkunalaudalla yksi kukka. Sain sen kesällä äidiltä. Olen ylpeä siitä, miten hyvin se on kasvanut. Minusta tulisi hyvä kukkakauppias. Anniinan bonsaipuu heräsi minun hoivissani eloon, vaikka kaikki luulivat sen jo kuolleen. Meillä kesähoidossa ollut Juulian rahapuukin vihersi kuin keskikesän nurmikko. Tuntui pahalta palauttaa se kesän jälkeen.

Lainasin kirjastosta Italo Calvinon postmodernin teoksen Jos talviyönä matkamies. Sitä on ihan mukava lukea, vaikkei siitä mitään ymmärräkään. Välillä tuntuu kuin siinä olisi kymmenen eri tarinaa – ja niinhän siinä tavallaan onkin. Henkilöt menevät sekaisin jo ensimmäisillä sivuilla. Rakenne on jollain tapaa rapsodinen. Erilliset osat kokonaisuudeksi muodostavat tekijät ovat Lukija – siis minä itse, ja Lukijatar, Ludmilla.

Odotan ajan kulumista, vaikka en edes tiedä miksi.

Illaksi menen töihin. Tästä kolme tuntia niin lähden.

Näin viime yönä aivan kummallista unta. Siinä taannoinen vanhojentanssiparini ajoi bussia, eikä suostunut uskomaan, että bussikorttini on oikeasti minun. Hän katsoi nimen kortin takaa, sitten henkkarini ja väitti etten minä olen siinä kuvassa. Hermostuin toden teolla ja huusin, että etkö tosiaan muka tunne minua. :) Oikeasti minulla on pitkä pinna. Hermostun vain unissa.

Minä ja Korpelan Markus olimme koulussa hyvä työpari, sillä molemmilla oli aivan äärimmäisen hyvät hermot. Vitsailimmekin aina, että meidän pitäisi lähteä mukaan Amazing Raceen. Olisimme varmasti olleet ohjelman historian tylsin pari.

Aloin kirjoittaa hänelle runoa,
mutta en osannutkaan.

Mielessä pyöri vain Heikki Silvennoisen
Kummelista tuttu värssy:

”Ristikon takaa katson lammelle,
joutsenet lehahtivat lentoon,
kaartoivat ja katosivat taivaan rannan taa.
Vain yksi jäi, se olin minä.
Sinä tulit rannalle,
tunsin kipua avanteessa.
En tarvinnut enää siipiä,
sinä olit siinä, Vanessa.”

Ja Petter Sairasen lähes mestarillinen:

”Huomisen haaveet karsia voisit,
kertoa minulle missä sinä koisit,
yritän löytää aamunkoin,
mutta ilman sinua tuskin voin,
sinä olit minulle aina niin hyvä,
lie minussa vika, koitan järkiintyä.”

Yritä siinä sitten ajatella luovasti,
kun kaikki on jo sanottu.

Oikaisin metsän poikki kauppaan.
Oli satanut uutta lunta.
Pakkasilman tuoksu toi mieleen lapsuuden.
Kaikki ne tuhannet tunnit Keväjärven jääkiekkokentällä.
Olisi sen ajan huonomminkin voinut käyttää.

Ostin kolme tölkkiä jouluolutta ja pipareita.
Pidän pikkujoulut, jotka huipentuvat kolmosen huonoon komediaan.
Torstaina tulee täyteen puoli vuotta…

Ei ole minun sanoissani painoa samalla tavalla
kuin Neil Youngilla tai Nirvanalla.
Aamulla kuuntelin molempia ja jäin miettimään.

Mitä järkeä on palaa kerralla jos voi hiipua?
Olla mielissä vielä vuosien jälkeen – silloin tällöin.
Olla edes olemassa.

Onhan sekin parempi kuin ei mitään, onhan?

Taas on viikko kulunut. Viikonlopun lähestymisen tajuaa yleensä vasta siitä, kun Me Naiset -lehti kolahtaa postiluukusta. Se on samalla viesti siitä, että hiljalleen on taas orientoiduttava työntekoon. Kirjoitin koko aamun. Välillä kävin avaamassa oven remonttimiehille, jotka kävivät mittaamassa mitä lie vedenpaineita. Hävetti, kun kämppä oli niin kaaosmaisessa kunnossa.

Iltapäivällä iski levottomuus, joka ei poistunut ennen kuin pomputin eteisessä päälläni palloa puoli tuntia. Oli pakko lopettaa, kun hammasta alkoi vihloa. Pitäisi käydä hammaslääkärissä. Viime kerrasta onkin jo kaksi vuotta aikaa. Silloin suureellisen remontin hinnaksi tuli yksityislääkärillä yli tuhat euroa. Sen siitä saa, kun ei hoida hampaita ajallaan.

Olen tutustunut ja ihastunut uuteen bändiin. Sen nimi on Glasvegas. Kyseessä on vastikään samannimisen debyyttialbuminsa julkaissut skottibändi, jonka musiikkityyliä voisi pitää vaikkapa kokeellisena vaihtoehtorockina. Bändin jäsenten esikuvina ovat ensi levyn biiseistä päätelleen olleet ainakin brittibändit Oasis, The Cure ja Keane. Suosittelen uutuuslevyä lämpimästi kaikille – sen voi hankkia vaikka pukinkonttiin. :) Itse ainakin ihastuin välittömästä laulaja James Allanin aksenttiin.

Audioluolamiehenä arvostan musiikin kuuntelussa luonnollista, vääristymätöntä toistoa. Haluan että kokonaisvaikutelma on ennen kaikkea tarkka – sellainen, jossa mikään taajuusalue ei turhaan korostu. Siksi hankin alkusyksystä itselleni studio-olosuhteisiin tehdyt aktiivikaiuttimet. Kuten tiedetään, nälkä kasvaa syödessä; nyt haluaisin vastaavat myös olohuoneen koneeseen. Olen päätynyt Genelecin kaiuttimiin. Olen unelmoinut sellaisista jo vuodesta 2003, eli siitä asti, kun ensimmäisen kerran Genelec-merkkisiä kaiuttimia pääsin testaamaan. Kävin eilen Hifistudiolla valitsemassa itselleni sopivan mallin. Ne maksavat tietysti mansikoita hunajakuorrutuksella, mutta köyhänhän ei perinteisesti kannata ostaa huonoja. :) Täytyyhän minun hankkia itselleni kunnollinen syntymäpäivä-valmistujais-joululahja.


Iltapäivisin iskee tekemisen puute. Ehdotin äsken Markolle, että lähtisimme tutustumaan Kaakkurinkulman uusiin liikkeisiin: Verkkokauppaan, Euronicsiin ja muihin. Marko aikoi juoda kahvit ja harkita asiaa. Lapinmies on aina hidas ja harkitsevainen.

Tsekkiläistä tummaa olutta ja Desert Island Sessions -levy. Siinä minun perjantai-iltani viihdykkeet. Kävin tänään töissä valmistelemassa viikonlopun lähetyksiä. Minulla on tapana valmistautua huolellisesti ja tehdä asioita valmiiksi niin paljon kuin mahdollista. Tunnen toimittajia, jotka kävelevät studioon minuuttia ennen lähetyksen alkua ja improvisoivat kaiken parhaansa mukaan. Radio Inarin legendaarinen päätoimittaja Jarmo Siivikko tulosti uutiset vasta sitten kun parinkymmenen sekunnin mittainen uutistunnari lähti pyörimään. Sitten hän hiilautui rullapenkillä mikrofonin ääreen ja antoi palaa.

Huomenna on kahdentoista tunnin työpäivä ja sen perään vielä toimituksen pikkujoulut. Menemme illalliselle Torero-nimiseen ravintolaan. Minulla on sunnuntainakin töitä, joten joudun valitettavasti jättämään pikkujoulupöydän nestemäiset antimet rauhaan.

Selvisin lopulta Ouluun vasta eilisiltana. Junassa vieressäni istui nuori lääkäri, joka kehui koko matkan itseään. Oli matkalla Ouluun johonkin seminaariin.

En viihdy ikinä siellä, missä minun on pakko olla. Kun asuin Ivalossa, kaipasin koko ajan pois ja nautin niistä viikonlopuista, jotka sain viettää jossain muualla. Torniossa asuessani halusin viettää kaikki viikonloput Oulussa. Nyt antaisin mitä vaan, jos saisin asua Ivalossa tai edes Torniossa. Kai tämä on vain jonkinlaista olemassaolon ahdistusta. Pohjimmiltani olen varmasti ihan tyytyväinen.

Kello on nyt muutaman minuutin yli seitsemän. Täytyy olla varovainen tuon tsekkiläisen oluen kanssa. :) Joskus olisi kyllä mukava vetää oikein kunnon kännit – humaltua vain humaltumisen ilosta..

Ajaxin mansikka-arominen käsitiskiaine tuoksuu aivan liian hyvälle.
Siitä voi pimeässä erehtyä tekemään itselleen mehua.

Se uskomaton kirjoitusinto hiipui aivan yhtä nopeasti kuin alkoikin. Nyt, monen viikon tauon jälkeen on hyvä taas vähän avautua. Kaikkia asioita ei voi, eikä haluakaan muistella. Ei elämä ihan hirveän hohdokasta ole ollut. Illat ja viikonloput menevät töissä. Ei minun maailmaani juuri nyt paljon muuta mahdu kuin Kärppä-pelit ja Oulun virallinen rock-viikonvaihde. :) Terveyden kanssa on ollut vähän niin ja näin. Välillä menee paremmin ja välillä vähän huonommin. Johan tässä melkein vuosi pärjättiinkin ilman lääkitystä.

Toki jotain mukavaakin on tapahtunut. Kävin alkuviikosta Torniossa esittämässä opinnäytetyöni. Esitys meni hyvin, vaikka ei mikään yleisömenestys ollutkaan. Tuntui juhlavalta pitää kädessä ensimmäistä omaa kovakantista julkaisuaan. :) Tiistaina kirjoitin kypsyysnäytteen, joten sekin muodollisuus on nyt alta pois. Nyt vaan odotellaan, että arvostelut ehtivät valmiiksi ja posti kiikuttaa minulle todistuksen. Mitähän minä silläkin teen?

Yövyimme Tuomaksen kanssa Teemun tykönä. Maistelimme viiniä ja olutta, ja pelasimme pleikkarilla jalkapalloa. Maanantaina kävimme tutustumassa Tornion uuteen ostoskeskukseen. Se oli huikean hieno paikka. Nyt olen Ivalossa. Tulin tänne eilen bussilla. Vuotson kohdalla bussin ikkunan välistä alkoi puhaltaa kylmää ilmaa. Varpaat paleltuivat. En tajunnut tavaroita pakatessani, että täällä on jo näin kylmä. Totuus valkeni viimeistään siinä vaiheessa, kun kävelin viime yönä baarista kotiin nahkatakki päällä kymmenen asteen pakkasessa.

En saanut minkäänlaista kuninkaan vastaanottoa, vaikka olin sellaisen valmiiksi mielessäni euforisesti ajatellut. Kukaan ei ollut minua vastassa – baarissakin sain istua aivan yksin. Kukaan ei edes tuntenut minua. Ivalo ei ole paljon muuttunut. Linja-autoasema on eri paikassa ja Esso on vaihtunut St-ykköseksi. Siinäpä ne. Niin – ja Veken Pubi on nykyyän Pubi.fi. Sielläkin tuli eilen käytyä.

Nyt on jo hämärää. Tunnin päästä täysi pimeys. Tänään pääsen saunaan. Täytyy yrittää ottaa kaikki irti tästä ”lomasta”. Maananataina lähden takaisin Oulua kohti.