IRC-Galleria

Kirves sängyn alla, seinillä hologrammeja, mieleni tyhjä ja musta, kaukana luvatusta maasta. Maasta, jossa sai maistaa sitä, mitä ennen kaipasin, nykyään sitä elän, silti vain lisää himoiten.
Maailman näin, sieltä torniin kiipesin, sulhoni siellä kohdaten, varovaisesti astelen.
Kirves sängyn alla, se minut loi, se minut nurkkaan uhkasi, tornista pudotti, pääni iski pulpetin nurkkaan, ahdinkoni lisäsi, imi sieluni ja veljeni, imi koko kansakunnan. Nyt yksin istun pimeässä, liekkö olen tuolla tuonelassa, missä sitä ihmettä enää näkisin, kun koittaa päivä valoisin, sulhoni minut takaisin torniin nostaa, koittaa päivä kun omakotitalon voimme kaukaa ostaa.

Kaukana näen valon, se ehkä totta on, rakkauttani tahdo en enää piilottaa, ahdinko ei voi enää vahingoittaa, otan sinua kädestä kaupungilla, maailma kohahtaa, sinua tahdon suudella, sen teen, ilotulitukset meitä juhlistaa, rahaa siinä haaskataan, siitä kuitenkaan emme välitä kun toisistamme huolehdimme, yhdessä elämme ja maailmoja monia näemme. Pääni painan alas, puen mustan kaavun, vuorille lähden kulkemaan, katsellen porttia tuonelaan, kuinka pääsen ulos täältä, kuolleiden maasta?

Jo näen järven, sen hohteen valot, kultarannan lähenevät palot, hahmo miehen mua vastassa odottaa, mökissä hoitaa hän jalkoja, joita vain hieman kolottaa. Vaihdamme vaatteet, on aika täydenkuun, vanhan maahan hautaamme, istuttaen uuden puun.
Tulevaisuuttamme meiltä ei voi riistää, sitä me luomme, jo nyt alkua siitä elämme, tahdon nämä päivät sinulle pyhittää, ja menneisyyden tuntemattomuuden aina paremmin hyvittää