IRC-Galleria

Peli: Blood Omen: Legacy of Kain.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: pleikkari ykkönen pyöritti jo aikoinaan kun olin vielä nuori opiskelija.

Testikone: Liian uusi.

Vampyrölli Kainin ensiesiintyminen pelimaailmassa tuli vihdoinkin kahlettua siihen pisteeseen että siitä voi kirjoittaa jokusen rivin. Ikievil Kain on alussa pahainen aatelisherra joka eksyy väärään tavernaan ryypylle ja hänet surmataan kylmäverisesti. Aatelinen ei ehdi kauaa maata mullassa maan kun kuolleidenherättäjä tekee hänestä vampyyrin ja ikuinen maanpäällinen tallustus saa alkunsa. Ja pelissä tosiaankin sitten tallustetaan pisteestä a pisteeseen b. Vampyröllimme matkanteko perusmuodossaan vain tuppaa olemaan pitkästyttävän hidasta. Suden hahmossa loikitaankin jo huomattavasti kovemmalla tahdilla, mutta jotenkin tästä jää hyvin rajatun labyrintin tuntu. Toisin kuin labyrintissä, Kainin maailmassa reitti on hyvin selvä, eikä tarvitse paljoa mietiskellä minkä kulman taakse kääntyisin.

Peli on teknisesti ihan ok, ja en huomannut isompia kirppuja. Patsi viholliset väliin jumittuivat joko kainia vasten taikka johonkin kiviesteeseen. Äänipuoli sitten olikin ihan toinen juttu. Musiikit sinänsä olivat ihan hyviä ja tunnelmaan sopivia, mutta äänentasot poukkoilivat ylös ja alas pitkin matkaa ja väliin oli pakko itse hiljentää tai nostaa volppaa kajareista. Evektit palvelivat tarkoitusta ja ääninäyttelykin oli hyvää, tosin kovin yksinkertaisin eväin toteutettua.

Tarina kyllä jaksoi kiinnostaa kuten uudemmissakin tämän sarjan vampyyripeleissä. Maisemat olivat tuttuja uudemmista legacy/soul peleistä, vaikka niiden kaksiulotteisuuden hahmottaminen kävikin työstä uusille peleille tottuneille silmille. Matkan aikana miljööt eivät huomattavasti vaihtuneet ja väliin tuntuikin siltä että kävelen uudelleen tismalleen samassa luolassa, metsässä tai kyläpahasessa. Eikä taistelutkaan mitään erityisen antoisia olleet samaa puurtamista alusta loppuun. Tietenkin viholliset olivat hiukan taitavampia ja kestävämpia loppua kohden. Pelin ehkä antoisimpia juttuja olivat sisätiloissa tapahtuvat ongelmanratkaisukohdast jotka muisuttuvit etäisesti muinaisen kasipittisen nindenton seikkailuja.

Perusmuodossaan kyseessä on hyvin suoraviivainen mätkintäseikkailu jota on hieman maustettu roolipelimäisillä elementeillä ja mystiikalla. Löytyy taikoja, muodonmuutoksia, uusia aseita ja haarniskoita. Lisaksi vampyröllimme ryystä verta näyttävissä kaarissa koskettamatta uhriaan sormenpäälläkään. Kainissa on imua jos kenessä!

Uskon lujasti että jaksoin peliä pelata niinkin pitkälle vain ja ainoastaan tunnelmansa ja aihepiirinsä takia. Muuten kokonnaisuus oli yhtä puurtaamista alusta loppuun. Suosittelen tapausta kaikille jotka pitävät Kainin uudemmistakin peleistä ja niille joille kelpaa puiseva mutta taatusti tunnelmallinen roolipelimaustein höystettu mätkintäseikkailu.

Täytyypä vielä loppuun mainita että viimeaikoina ei ole vastaan tullut vampyyriaiheisia pelejä, liekö loistava Vampire the masquerade bloodlines ollut uusin tapaus mikä on kovalevylläni majaillut. Vampyyrit näyttävät olevan aika mediaseksikästä tavaraa elokuvissa, sarjoissa ja pikkutyttöjen nyyhkyromaaneissa, mutta pelimaailma on jäänyt paitsioon. Toisaalta enpä haluaisi nähdä Bellaa ja Edvardia peeseeni ruudulta, hah.

Hyvää:
Tunnelma, mystiikka, vampyyrit.
Musiikit.
Äninäyttely.
Kiinnostava tarina.
Toi retroajat hyvällä tavalla mieleen...

Huonoa:
...mutta toi ne myös huonolla tavalla mieleen.
Puiseva taistelu ja vielä puisevampi löntystely putkessa.
Monotoniset maisemat.
Äänentason suuri vaihtelu.
Viimeistely puuttuu.
Ei tätä enää kukaan voi jaksaa.

Yleisarvosana: viimeistelemätön timantti 6 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Gothic 2.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Ei hirmuiset.

Testikone: Toimii.

Peli jonka pelaaminen venyi ja paukkui. En todellakaan edes muista koska aloitin tämän pelaamisen, luultavasta silloin kun poikani oli vielä vauvaikäinen, ja siitähän alkaa olemaan kolmisen vuotta.

Pelasin Gothic kolmosen jota pidin siihen mennessä parhaana hiekkalaatikkoroolipelinä lukuisista bugeista ja päivitysrumbailuista huolimatta. G3 oli parempi kuin muut saman peliformaatin aikalaiset kuten Oblivion ja Two worlds. Tästä innostuneena hankin sitten tämän kakkososan ja yritin vuosi toisensa jälkeen innostua pelistä ja monien itselleen tehtyjen lupausten "nyt minä pelaan tämän läpi" jälkeen päätin tänä aamuna luopua hankkeesta ja poistin sen kovalevyltä.

On paljon mahdollista että jos olisin tämän pelaillu ennen G3, peli olisi maistunut aivan toisella tavalla. Toki tämäkään teos ei ole kokonaan susi, päinvastoin. Voisin jopa väittää että oman aikansa yksi parhaimmista roolipeleistä. Vanhoissa ropeissa oli myös kunnon haastetta eikä sokean opaskoira vierellä meininkiä kuten nykyään kun yritetään kaikessa miellyttää ostovoimaista suurta massaa. Tänä päivänä minulla vain ei ole enää aikaa kovin perehtyä monimutkaiseen ja haastavaan peliin, liekö se yksi syy pelin hyllyttämisessä ikuisuuksien mappiin. On vaikea kaivaa kymmenettä kertaa saman örkin suolia kun pikkutyyppi kinuaa isiä leikkimään, vaimo pyytää imuroimaan ja kissa maukuu ruokaa. Sitten vielä pitää työhön uhrata hyvää peliaikaa 8 tuntia + 1 tunti matkoihin. Joten suurten massojen helpot pelit ovat tänä päivänä kiinnostavampia tapauksia.

No itse aiheeseen eli G2:seen. Grafiikat olivat jo eilisen päivän tavaraa, mutta siitä huolimatta vanhaksi peliksi tässä tapauksessa oli suoraan sanottuna hämmästyttävän laaja maailma jonka tutkimiseen menee monta kymmentä tuntia. Pidän hiekkalaatikkopeleissä juuri tutkimisesta, joten koin suurtä ärtymystä niissä kohdissa joissa en päässyt jonkun mörön takia etenemään vaikka hankin uuden miekan ja muutaman kykypisteen sen käyttämiseen. Peli muutenkin potkii vastaan aika pahoin ja alussa jokainen rotta ja sääskikin tuntui pieksävän tyypin menen tullen. Eli niille jotka hakevat haastetta, tässä pelissä sitä nimenomaan on.

Maailma itsessään on toimiva vaihtelevinen vuorokaudenaikoineen ja säätiloineen. Ihmiset höpisevät joutavia kaupungeissa ja noudattavat jossakin määrin vuorokausirutiineita. Eläytymisen lluusion rikkoo vain ja ainoastaan sankarin kankea liikuttelu ja tehtävien sekavuus, asiaa ei auttanut sekänä että kartalle ei ilmesty minkäänlaisia opasteita seuraavan tehtävän suorituspaikkaan. Kaikki on tehtävä kokeilun ja erehdyksen kautta.

Äänet ovat kautta linjan aika hyviä ja kaikki keskustelut myös kuuluvat puheena tekstin lisäksi. Juoni on perus fantasiamaailmahuttua mutta toimii, kun se laitetaan toimimaan kuten saksan poijaat ovat tehneet. Hahmonkehitys on piristävän erillainen kun jokainen taito on ostettavissa joltakin opettajalta kokemuspisteitä vastaan. Taistelu sen sijaan on kankeaa ja jotenkin hiomattoman oloista, sikäli ikävää että sitä on pelin aikana paljon. Jos taisteleminen olisi pieni sivuseikka kankeutta ei pitäisi niin suurena juttuna, mutta nyt se on suoraan sanottuna turhauttavaa.

Ei mikään huono PC-roolipeli mutta kaatuu pieniin puutteisiin.

Hyvää:
Toimiva maailma.
Hämmästyttävän laaja vanhus.
Ääneen lausutut keskustelut.
Vuorokaudenaikojen vaihtelu.
Haasteellisuus oikeissa paikoissa.

Huonoa:
Haasteellisuus väärissä paikoissa.
Kankea taistelu ja rautakankiselkäranka.
Se jokin joka sytyttää kiinnostuksen kipinän jäi uupumaan.

Yleisarvosana: kaikkesta huolimatta 8 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Commandos: Strike Force.

Alusta: PC.

Laitevaatimus: sellainen joka kelpaa 2006 keskivertopeleihin.

Testikone: puski täyttä höyryä.

Toinen maailmansota on tullut pelailtua useampaankin kertaan läpi, siitä huolimatta en sylje aiheen päälle ja tarjoaa se oivallisen alueen räiskinnälle. Commandos pelisarjan kolme ensimmäistä peliä olivat hiasta nysväämistä ja väliin raivostuttavuuksiin asti miettimistä ja saman kohdan hinkkaamista vaativia pelejä (tosin hyviä sellaisia). Neljäs osa onkin ihan toista maata. Toki vieläkin hiiviskellään, mutta lähinnä vain mallin vuoksi pääpainon ollessa joko hiljaisissa tapaoissa taikka suorannaisessa tulittamisessa. Lisäksi peli on täysin kolmiuloitteinen poiketen aikaisemmista pelisarjan teoksista.

Pelihahmoina on kolme tyyppia vakooja, tarkka-ampuja ja vihreä baretti. Viimeksi mainittu on pelkkää lihaksia ja luoteja, hänellä pelattaessa saa hiiviskelyt unohtaa tyystin. Tarkka-ampuja puolestaan kyttää kaukaa ja tappaa kiikaritähtäimellä, lähitaistelussa selän takaa hiljainen tapa on heittää veitsi. Vakooja pöllii vihollisuniformun, sabotoi turvajärjestelmät, tappaa kuristamalla tai äänenvaimentimella ja kukaan ei välttämättä edes huomaa hänen olleen paikalla, paitsi se yksi joka kuoli uniformua lainatessa. Hänellä myös pelataan eniten. Joissakin tehtävissä vaihdellaan kahden hahmon väliltä mutta useimmiten edetään yhdellä tyypillä.

Hiiviskelyräiskimiskohtauksia katkaistaan kunnon rytinällä. Nämä puolustustaistelut ovatkin pelin yksi parhaimmista puolista, on mukava päästä väliin kunnolla sotimaan kun helpon hiiviskelyn jälkeen olin hiukan tympääntyneessä mielentilassa. Haastetta peli ei tarjoa ainakaan normaalilla vaikeustasolla minkään vertaa ja muutama kuolemakin tuli vain ylettömästä tonttuilusta kun pyrin nopeuttamaan pelissä etenemistä liian innokkaasti.

Parhaimmat kentät sijoittuivat norjan talvimaisemiin ja lumisateessa hiippailin vakoojallani täysi eläytyminen päällä. Alun tylsät keskieurooppakentät ja lopun tuhottu neuvostoliitto eivät säväyttäneet yhtä paljon. Siinä vaiheessa kun peli alkoi tympimään tosissaan se onnekseni loppui lyhyeen ja pääsin kirjoittamaan tätä.

Grafiikka olisi voinut olla 2006 vuoden peliksi hieman näyttävämpää ja äänipuolikin palveli vain tarkoitusta mutta ei aiheuttanut erityisiä säväyksiä. No tietenkin täytyy sille kuorolle antaa plussa, lauloivat he sen verta hyvin vaikka en itse olekkaan mikään kuoromusiikin ystävä. Ohjattavuus oli kunnossa ja käyttöliittymä selkeä ja pelin kartta oli tarpeeksi pätevä apuneuvo suunnistuksessa.

Helpohko hiippailuräiskintä joka pitemmän päälle sai haukoittelemaan. Ei mikään hurjan huono, mutta ei mikään kovin hyväkään. Pelailee kerran läpi mutta toista kertaa en luultavasti koneelleni asentaisi tätä.

Hyvää:
Norja.
Puolustusryminät.
Hyvän näköinen.
Kuorolaulut.
Toimiva kartta.

Huonoa:
Liian helppo.
Toistaa kaikessa itseään.
Jotakin vain puuttu.

Yleisarvosana: 7 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Legacy of Kain - Defiance

Alusta: PC.

Laitevaatimus: 2003 laitteisto.

Testikone: Hurisi menemään.

Antti "hupsun" Tuisku ja Jone "äijä" Nikula ottavat lopullisesti yhteen ja katsovat kumpi on kumpi. Jostakin syystä nämä kaksi suomen julkkista tulivat mieleen pelin hamoista. Raziel (Antti) on omalaatuinen ja mielenkiintoisempi hahmo tästä parivaljakosta, mutta kaikkihan sen tietävät mikä runopoika toi Antti siis Razier on miehiään. Jone äijä Kain puolestaan on pitkälettinen, lihaksikas ja tiukkoihin nahkahousuihin pukeutuva perushevari ja ääriään myöten kova jätkä.

Vampyyreistä Kain edustaa perinteistä verenimijätyyppiä, häijyys, voimakkuus ja kovuus asuvat tämän ylhäisen olennon ruumiissa. Kain on myös taitava taistelija ja osaa miekallaan tehdä jipon jos toisenkin. Razier puolestaan on jotakin aivan muuta, luunrankomainen olento joka veren sijaan ryystää ahneesti sieluja. Hän osaa myös liitää ja vaihtaa henkimaailman ja aineellisen maailman välillä. Ohjattavuudeltaan kumpikin hahmo ovat lähes samanlaisia, edellä mainituista eroista huolimatta. Ohjattavuus itsessään onkin ihan hyvä, vaikka miekkailu onkin loppupomoa myöten melkoista rämpytystä.

Vaikka en moitikkaan varsinaista ohjattavuutta on puolestaan kamera jotakin aivan hirveää, se suorastaan koituu pelin suurimmaksi ongelmaksi. Kiinteässä pisteessä jököttävä kamera toimii kohtuudella Kainilla pelatessa, muutamaa hyppelyosuutta lukuunottamatta. Sielunsyöjällä pelattaessa ongelmat korostuvat, varsinkin niissä kentissä missä pitää harrastaa tarkkaa tasohyppelyä. Parhaimmissa tasohyppelyissä on joko sivulta kuvattu tai suoraan takaa kuvaava kamera ja kämmeistä voi syyttää vain itseään. Tässä pelissä puolestaan kamera voi muljuta kesken ilmalennon ihan toiseen suuntaan ja aiheuttaa äkkikuoleman. Sormeni ja aivoni eivät kertakikkiaan tajunneet miten on mahdollista kesken ilmalennon kääntää koko ohjausjärjestelmä päälaelleen jotta hyppy onnistuisi. Siitä johtuen yritin yhtä kohtaa valehtelematta 50 kertaa, tämän jälkeen kävin hakeen netistä huijaus-saven ja näin pääsin etenemään.

Muita pienempiä miinuspuolia ovat eestakaisin ravattavat kentät, Turhan yksinkertainen taistelu ja kenttäsuunnittelu ei välttämättä aina ole sitä kaikkein järkevintä peleissä nähtyä antia. Viimeiseksi Kain/Soulreaver peliksi hieman pannukakkumainen esitys vaikka tekeekin jylhyydellään kunniaa pelisarjalle. Ehkä ne edellisetkään osat eivät olleet paljon kummempia, mutta viimeiseltä ja samalla (2003) uusimmalta osalta odottaa enemmänkin kuin sitä vanhaa samaa.

Pelin hyviin puoliin kuuluu harvinaisen maskuliinisen goottilainen kauneus niin grafiikan, musiikin, tarinan ja äänimaailman osalta. Mehukasta oli myös ottaa vuorotellen mittaa siitä kuka onkaan se ykkösvampyyri äijä Kain vai runopoika Raziel. Mätkintataistelupelimäiseen tyyliin hoidettu osuus oli pelin toimivimpia kenttiä.

Tunnelmallinen mutta ei täydellinen toimintaseikkailu vampyyreiden maailmassa. Suosittelen peliä kaikille sarjan faneille ja vampyyreihin rakastuneille. Muille löytyy parempiakin vaihtoehtoja tästä peligenrestä.

Hyvää:
Jylhä tunnelma.
Kainin osuudet.
Musiikit ja äänet.
Hyvän näköinen.

Huonoa:
Kamera, kamera ja vielä kerran kamera.
Rämpytystaistelut.
Ei niin hyvä kuin odotin.
Edestakaisin ravaaminen.

Yleisarvosana: muille 6 faneille 8 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Soul Reaver 2

Alusta: PC.

Laitevaatimus: Vanha PC ja jonkinlainen näytönohjain.

Testikone: Varma pelitys.

Kolmisormisten ja kaksivarpaisten yön olentojen maailma avautuu massiivisella videolla jonka katselee ihan mielikseen. Pelissä riittääkin ihan roppakaupalla pitkiä välivideoita joita ei voi ylittää, alittaa taikka kiertää. Hyvän juonen kannalta videot ovat jees, mutta kun joutuu saman pätkän katsomaan kolmatta kertaa alkaa haluttamaan paria olutta ja tupakkia.

Peli on goottilainen isolla geellä, tunnelma on jylhää ja tarina maalailee synkkiä maisemia. Vanhaksi peliksi paikoitellen jopa kauniita sellaisia. Sielunsyöjä itsessään on mielenkiintoinen hahmo eikä lukeudu tavannomaisiin ison D:een kopioihin. Hänen kolmisormisuus ja kaksivarpaisuus vain hiukan arvelutttaa vaikka se sopiikin pelin visuaaliseen ilmeeseen. Pelin ilmettä parantamaan on myös mukaan pistetty tyylilajiin erinnomaisesti sopivaa musiikkia
ja muutkaan äänet eivät hassummilta kuulosta. Ääninäyttelijät myös hoitavat osuutensa kunnolla.

Kaikesta tunnelmastaan ja hienosta tarinastaan huolimatta peli on melko suoraviivainen hakkaa sielumiekalla päitä ja väliin ratkaise pari aravoitusta paketti. Pelillisesti tämä on melkoisen keskinkertainen tapaus. Myös samojen maisemien ravaaminen tympii jossakin vaiheessa. Onneksi peli ei ole mikään hirmuisen pitkä ja viimeisen sielumiekan kyvyn saatuaan sininen ja leuaton torahammasystävämme kolkutteleekin jo päävihollisen olkapäätä. Noin kymmenen tunnin jälkeen kaikki oli ohi ja vilkutin hyvästit vampyyreiden synkälle maailmalle.

Kontrollit olivat tyypillisesti vanhoille konsolikäännöksille ominnaisen omituiset pc-pelaajan sormille ja jotkut kohdat vaativat hienoista sorminäppäryyttä. Kontrolleihin kyllä tottui ajan päälle, mutta jonnekkin kulman taakse jäävä kamera tuotti mielipahaa ja muutaman ärräpään. Tallennuspisteet myös ottavat hattuun varsinkin ihmistä jonka pitää ehtiä tiettyyn kellonlyömään mennessä työpaikalle. Muutamaan kertaan jouduin tallentamatta keskeyttämään ja pelaamaan töiden jälkeen saman kohdan uudelleen.

Kokeilin joskus aikoinaan Soul Reaverin ensimmäistäkin osaa harmaalla ykköspleikalla, mutta en muista siitä paljon mitään muuta kun sen hienon alkuvideon missä päähenkilö paiskataan varmaan kuolemaan herra Kainin toimesta. Saman henkilön joka punoo tässä kakkososasskin omaa juonen verkkoa.

Ihan jees peli jonka pelaa kerran läpi, mutta pitempiaikaista viihdettä en tästä ainakaan itselleni saa...

Hyvää:
Goottilaisuus.
Musiikit ja äänet.
Kovan luokan tarina.
paikoitellen aika hieno.

Huonoa:
Konsolikontrollit.
Tallennuspisteet.
Kolmisormisuus.
Kameran epätarkkuus.

Yleisarvosana: 7 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Resident Evil 2

Alusta: PC.

Laitevaatimus: PSone.

Testikone: Ei toiminut kunnolla, pelikäännöksen tai pelin vika.

Tämä peli oli todellinen jatko-osien jatko-osa. Resieve 1 oli hyvä mutta kakkonon räjäytti koko pankin ja onnistui kirjoittamaan kauhuseikkailuihin kokonaan uuden sivun. Kolmas sarjan osa eli nemesis ei päässyt lähellekkään kakkosen hienoja kauhuvisioita.

Tätä peliä tuli aikoinaan pelattua hyvin tiiviisti pleikkari ykkösen huristessä pienen yksiöni nurkassa ja ensimmäisen harmaan tv-laitteeni näyttäessä pelin karmaisevan hienoja maisemia. nykyään nuo maisenmat näyttävät teräväpiirtolaajakuvanäyttöni pinnalla kovin suttuisilta lähes tulkoon arvauspelillä piti suunata esineiden luokse.

Tietenkin resieve kakkonen on edelleenkin yksi virstanpylväs koko kauhuseikkailuiden maailmassa. Eikä sille löydy vieläkään kunnon vastusta. Samanlaista kauhun tunnelmaa olen tuntenut korkeintaan hiljaisen kummun peleissä, muut ovatkin olleet sitten vähän vaihtelevan tasoisia ruuturamppauksia.

Nykymittapuulla kuva on suttuinen ja ohjattavuus kankea, eikä itse juonikaan mikään päätä huimaava kokemus ole, puhumattakaan ärsyttävistä tallennuspisteistä. Pelin vetovoima perustuukin kaikkein tärkeimpään seikkaan, eli tunnelmaan. Tunnelmaa luodaan kuten ensimmäisessäkin osassa loistavalla äänimaailmalla. Itse asiassa äänet eivät ole ajan hampaissa jauhautuneet muruiksi kuten tekstuurit. Päinvastoin ne ovat edelleenkin täyttä terästä ja koko kauhupeligenren korkeimman kymmenikön sarjassa.

En pystynyt kummallakaan hahmolla pelaamaan peliä loppuun saakka sillä jokin tekninen kämmi heitti minut pois pelistä ja en pystynyt jatkamaan peliä loppuun saakka. Mutta sen vähänkin perusteella mitä pelasin, voin sanoa että upeimpia aihepiirin pelejä ikinä.

Hyvää:
Tunnelma.
Pelimaailman parhaimpiin lukeutuva ääniraita.
On ilo pelata, ja jopa vähän hätkäyttää.

Huonoa:
Ohjattavuus.
Tallennuspisteet.
Ei kovin hieno enää.

Yleisarvosana: 9 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Resident Evil

Alusta: pleikkari 1.

Laitevaatimus: PSone.

Testikone: Pleikkari 2 ja PC.

Arkiston helmiä, ostin joskus muinoin kun omistin ekan pleikkani.

Aito ja alkuperainen resieve, se ensimmäinen peli joka sai minulta pyllykarvatkin nousemaan pystyyn hiusten lisäksi, kun sukelsin ensimmäistä kertaa ensimmäisen opiskelijakämppäni uumenissa selviytymiskauhun maailmaan. Tunnelman kohottamiseksi suljin aina kaikki valaisimet ja silloin muinoin tämä teos hyvällä tavalla potki tosissaan kulkusille. Vaan miten on nykyään?

Alussa koin pienen järkytyksen pelin suttuisuuden ja kankeuden vuoksi. Jotenkin olin muistavinani pelin olleen paljon hienomman näköisen ja jokseenkin hyvän ohjattavan ainakin pleikkarin padilla. Ehkä vuodet kultaavat muistoja tai silloin ei vielä oltu parempaa nähty. No joka tapauksessa itse pelin tunnelma ei ole vuosien varrella latistunut. Kauhun tunnelma viritetään äänillä ja häiritsevällä musiikilla, sekä täysin hiljaisila kohdilla.

Ongelmat eivät ole olleet resieveissä sieltä vaikeimmasta päästä koskaan, mutta peli on yllättävän armoa antamaton ja töppäyksistä saa maksaa pelihahmonsa hengellä. Kun panokset loppuu ja puukon nysällä sysii zombikombia, on monesti vain ajan kysymys milloin kalmo pääsee iholle ja henki pihahtaa viimeisen kerran.

Pleikkarilla ohjaukseen pääsee hyvin käsiksi vaikka kumpikin pelattavista hahmoista liikkuu lähinnä rautakanki siellä jossakin minne valo ei pääse koskaan. PC;ohjattavuus tosin on jotakin ihan hirveää sosimista ja oletusnäppäimillä käytännössä lähes mahdotonta. Kun tein omat näppäinasetukset homma sujui jo hiukan jouhevammin. Muttä jäin kaupaamaan tärinäohjaimen tärskyjä.

Hyvä ja tunnelmallinen selviytymiskauhu joka onnistui jopa yhdessä kohteessa säikäyttämään.

Hyvää:
Tunnelma.
Äänet:
Ei ole menettänyt tehoaan vuosien varrella.

Huonoa:
PC- versio vaikka onkin melko suora käännös (tai juuri sen takia).
Kankea.
Suttuinen.

Yleisarvosana: 8 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Left 4 Dead

Alusta: PC

Laitevaatimus: Ei kovin hirmuiset, vaikka ihan nätti onkin.

Testikone: Uudelle näytönohjaimelleni aika varmasti paras mahdollinen testipeli.

Sain vaimoltani 30-vuotislahjaksi.

Kun tartunta saapuu ovat roolijaot seuraavanlaiset: Kun tupakoit sinusta tulee smoker, kun juot kaljaa ja syöt roskaruokaa tulee sinusta boomer, Kun pidät huppareista tulee sinusta hunter, kun bodaat tulee sinusta tankki ja jos olet nainen ja itket paljon, tulee sinusta noita. Muiden osana on ihan tavallinen rivizombeus.

Peli on selkeästi tarkoitettu porukalla hauskanpitoon eikä sovellu kovinkaan hyvin kaltaiselleni epäsosiaaliselle ja epämuodikkaalle yksinpelaajalle. Yksinpelikamppanija on lähinnä pelkkä harjoitusrata jonka aikana tutustutaan kenttiin ja kontrolleihin. Todellinen pelaaminen alkaa vasta ryhmässä. Itseä ei innostä pätkääkään ryhmähaulikkohipat joten jätin nettimahdollisuudet vain kokeiluun ja tahkosin lyhyen yksinpelin kaikessa rauhassa läpi.

Pelin ehkä silmiinpistävin seikka on zombien valtaisa määrä, ensimmäistä kertaa elämässäni tuntui siltä että pelimaailmaa on kohdannut todellinen tartunta neutronipommin sijaan. Tavallisten rivizombien lisäksi pelistä löytyy muutama erikoisötö ja tankki niistä kaikkein vaarallisin. Vaikka populaa rynnisti suurimmissa taisteluissa joka ovesta ja ikkunasta sisään ei koneeni hyytynyt kertaakaan. Eli suuri hatunnosto kerrankin toimivana ulos heitetystä pelistä.

Myös tekoälyn varassa toimivat kolme muuta selviytynyttä toimivat mallikkaasti joskin väliin oma järki taisi kavereilta hyytyä. Esimerkiksi he ampuivat aina vasta sen jälkeen kun itse olin avannut tulen lähella hortoilevien raivotautisten suuntaan.

Peli myös oli pitkän retroilupelailuni jälkeen hämmästyttävän hieno ja pystyin pelaamaan sitä kaikki naminappulat pohjassa. Hienoa oli myös pelailun aikana huomata viittauksia zombielokuviin ja huonosti menevä maailma oli kelvollisesti mallinnettu, vaikka kieltämättä putkijuoksu tuli mieleen kenttäsuunnittelun yksinkertaisuudesta johtuen.

Äänet eivät olleet mitään erityisen mahtavaa, onhan noita örinöitö, tuulen huminaa ja metallin kumahduksia sekä aseiden papatusta tullut ennenkin kuultua. Tosin äänet palvelevat tarkoitustaan ihan hyvin vaikka eivät säväytä.

Yhteenvetona sanottakoon että kelvollinen haulikkojumppa putkessa. Paljon ammuttavaa ja hienoja maisemia, puhumattakaan hiotusta lopputuloksesta. Mahtava peli niille jotka pitävät fps-ryhmäräiskinnöistä, muut eivaät saa yhtä paljon irti, mutta kannattaa silti kokeilla.

Hyvää:
Zombeja, zombeja ja tuhat zombia lisää.
Ihan nätti.
Ei sekoile kuten monet muut nykypelit.
Toimivat teköälykaverit.

Huonoa:
Todella lyhyt ja ohut yksinpeli.
Putkimaisuus.
Kannattamaton ostos kaikille yksinpelaajille.

Yleisarvosana: 6 yksinpelistä ja moninpelistä jos pitää niin 9 ei ole liioittelua (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Maniac Mansion: Day of the Tentacle

Alusta: PC

Laitevaatimus: Hiiri ja kovat hermot.

Testikone: Uusi tehokas ohjain ja mies vain retroilee.

Ostin taannoin 35 eurolla sellaisen Lugasin (tarkoitan aina Lucasia vaikka kirjoitankin sen g:eellä) retropaketin, ja jällen kerran pelailin yhden näistä peleistä.

Lonkero-olennot valtaavat tulevaisuuden maailman ja kolmen sankarin on pelastettava maailma tulevalta terrorilta. Kätevänä ideana pelissä liikutaan kolmessa ajassa ja kolmessa juonessa jotka yhdistyvät yhdeksi kokonnaisuudeksi.

MM2 on edeltäjäänsä huomattavasti kehittyneempi peli. grafiikat ovat karkkia vanhaksi seikkailupeliksi ja maailman eriskummallisuudet tuodaan taiteellisesti esille.

Seikkailun juoni on hyvä ja ääninäytteliät hoilaavat parasta antia, kuten tosin jokaisessa the seikkailupelissä Lugasilta. Äänimaalma on hyvä, mutta musiikit jokseenkin ärsyttävät pitemmän päälle. Ne suoraan sanottuna piipittivät tärykalvoni pilalle

Pelin ongelmat olivat aika tuulesta temmatun oloisia ja minä jouduin pelaamaan läpipeluuohjeet käsillä muutaman solmukohdan. En viitsi jäädä näissä retroissa miettiin jotain juttua liian pitkäksi aikaa. Haluan vain pitää lyhyen oppimäärän historiasta ja joissakin tapauksissa palauttaa mieleen vanhat poikavuosien klassikot.

Hyvä peli ja vaatisi pitemmänkin selonteon, mutta huomenna on pakko mennä töihin joten sänky kutsuu ja päätän peli-iltani tähän. Samalla päätän myös Lucaspelien pelailun toistaiseksi, sitten kun inspiraatio iskee on tarkoituksena pelata apinasaaret kakkosesta eteenpäin. Ykkösen olen vasta pelaillut ja ainoa tekosyy sen pariin palaamisessa on se uudelleen tehty versio.

Hyvää:
Ääninäyttelijät jälleen taas.
kieroumat.
Ohjattavuus.
huumori paikoin onnistunutta

Huonoa:
tehtävien vaikeus
koko ajan piipittävä musiikki.

Yleisarvosana: 8 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Sam & Max Hit the Road

Alusta: PC

Laitevaatimus: Mikä tahansa.

Testikone: Näytönohjain särkyi.

Ostin taannoin 35 eurolla sellaisen Lugasin (tarkoitan aina Lucasia vaikka kirjoitankin sen g:eellä) retropaketin, tämä peli on kyseisen paketin helmi.

Tätä peliä pelatessani näytönohjaimeni sanoitui lopullisesti palveluksesta irti ja jouduin hankkimaan uuden entistäkin tehokkaammaan grafakiihdyttimen. Tuskin kortin hajoamista voidaan laskea kyseisen pelin piikkiin meneväksi, sillä se oli nikotellut ja kaatanut konetta jo jonkin aikaa. Selviä merkkejä olivat myös punaiset ja vihreät pisteet joita ilmestyi väliin ruudulle.

Ja sitten itse peliin. Kuten jo mainitsin tämä vanhus näytti kyllä närhen munat monille uudemmillekkin seikkailuille. Olin todella otettu mielipuolisen oloisista pelihahmoista ja lievästi vinksahtaneesta maailmasta jossa etsiväkäverukset seikkailevat. Juoni oli ihan kelvollinen mutta kummallisuudessan meni jo asteen makuni yli.

Ääninäytteliät ovat aina parasta antia tältä pelitalolta ja tämäkään ei ollut poikkeus, muut äänet olivat tasaista antia aikalaiselle. Ohjattavuus toimi mainiosti, vaikka alkuun ikonijärjestelmä hukan tehetti. Ongelmat olivat siinä mielessä helppoja kunhan vain keksi sen kaikkein epäloogisimman ratkaisun niin kaikki meni nappiin. Väitänpä että Samin ja Maxin seikkailu ylitti ongelmanratkaisuissa jopa herra tahtoisin olla merirosvon vastaavat.

Pelialueena oli koko amerikan mantere ja kun klikkasi kohdetta sankarit huristelivat muutamassa sekunnissa pohjoisesta syvään etelään. Karatalta löytyi myös älyvapaa minipeli jossa sitä jäniksen näköistä kaveria piti hypyttää liikennemerkkien yli tai päin tai miten se nyt olikaan

Keksin vähän moittimista, mutta mainittakoon edellä mainittujen pikkulapsusten lisäksi se alligaattorigolffaus joka ei ollut kaikkein mieleisin tehtävä pelin aikana.

Hyvä peli ja suosittelen kaikille niille joille ulkonäön sijaan kelpaa päätön meno ja kunnon seikkailu.

Hyvää:
Sankarit.
Ääninäyttelijät jälleen kerran.
Vinoutunut maailma.
Ohjattavuus.

Huonoa:
Se golfratatehtävä.
Hieman liian kaukaa haetut arvoitusten ratkaisut.
Ikonijärjestelmä ei tarpeeksi selkeä.

Yleisarvosana: 9 (asteikolla 1-10)

Kirjoittamani arvostelu perustuu omaan mielipiteeseeni, ja kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand