IRC-Galleria

Peli: Conflict: Desert Storm

Alusta: PC

Muut alustat: PS 2.

Julkaistu: 2002

Muistan sen päivän kun Irakin ensimmäinen sota alkoi. Olin noinkymmenen vuotias ja minua oikeasti pelotti ensimmäistä kertaa tämä maailma. Toki olin tuohon ikään mennessä jo kuullut juttuja Talvisodasta ja muistakin vanhempien aikojen kahakoista. Mutta ne olivat aina tuntuneet pelkältä historialta. Vasta Irakin sota sai minut ensimmäistä kertaa ymmärtämään pikkupojan aivoissani että sota voi olla todellisuutta tässä ja nyt. Peli ei puolesataan herätä mitään tunnereaktioita, vain vanhoja muistoja.

Conflict: Desert Storm on taktinen räiskintä jonka tapahtumapaikat ovat edellä mainitsemani confliktin näytttämöllä. Pelaaja saa ohjastettavakseen joko jenkkien deltat tai vaihtoehtoisesti Brittien sassit. Näissä ei sitten ole muuta eroa kuin uniformut. Tämän jälkeen alotetaan ensimmäinen tehtävä ja jatketaan peliä eteenpäin 15 kentän verran. Tähän joukkoon mahtuu niin autiomaata kuin kaupunkiakin. Tehtävät vaihtelevat vankien vapautuksesta siltojen räjäyttelyyn. Joissakin kohtauksissa pääsee myös ajamaan hirveän hankalasti ohjautuvia kulkuneuvoja.

Aseistus on sitä vanhaa samaa joka jenkin lelua. Vihollisen romppeita tosin halutessaan voi poimia mukaan ja jos perusrynkyn käyttö maistuu puulta voi vaihtaa vaikka AK-47:kaan. Neljän pelattavan hahmon kyvyt nousevat pelin edetessä, mutta enpä tuosta mitään ihmeellistä huomannut hyötyväni. Kykyjen erillaisuus näkyy vain silloin jos yrittää esimerkiksi perustetsaajaa naittaa tarkkuuskivärin kanssa. Siitä ei seuraa useimmiten mitään hyvää.

Pelissä on hiukan kiristetty vaikeustasoa rajoittamalla tallennusten määrää ja onkin syytä hiukan miettiä missä kohtaa tallentaa. Taktiikan ei saa myöskään olla mitään päätä pahkaa juoksemista, sillä tavalla vain pääsee helposti hengestään. Viholliset eivät ole mitään mensan poikia mutta kyllä ne varomattoman ryhmän saavat hengettömäksi.

Aavikkomyrsky on vanha ja tekninen laatu sen mukaista. Kaikki toimii kyllä hyvin ja kuvallinenkaan anti ei ole mitään huonointa kymmenvuotiaalta pääalustanaan pleikkarille suunnatussa pelissä. Äänetkään eivät häiritse, vaikka toki nykyaikaisissa paukutteluissa on tuplasti realistisempi rytinä päällä.

Ihan mielekäs teos lajityypissään, vaan ei kyllä mikään erityinen helmikään. Voitte ihan hyvillä mielin peleilla tätä, mutta ei kannata odottaa ihmeitä.

Arvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Ihan kelvollista taktiikkaräiskintää paremman puutteessa.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Red Orchestra: Ostfront 1941-1945

Alusta: PC, vaatii jatkuvan nettiyhteyden.

Muut alustat: Mitä luultavimmin ei.

Julkaistu: 2006

Tyypit ajattelivat tehdä pelkän modin, mutta päätyivät tekemään kokonnaisen pelin joka toi mainetta ja vähän mammonaakin. Siinä lyhyttä syntytarinaa tälle nettiräiskyttelylle joka oli aikansa armottomin ja realistisin teos. Näköjään vieläkin löytyy porukkaa linjoilta joten jotakin on tehty oikein.

Harjoittelu bottien kanssa yleensä kannattaa, mutta tällä kertaa siitä taitaa olla enemmän harmia kuin hyötyä. Sillä bottien kanssa opitut muka taidot ovat yhtä hyödyllistä kuin hammaslangan käyttö ennen gaslerpihvin syöntiä. Todellisessa nettimatsissa nimittäin saa aloittelija kylmän suihkun niskaansa. Olkoonkin kaltaiseni harkitsevainen pelaaja, se ei auta tämän junan kyytiin hyppäämisessä. Mutta kun pääsee kubletin juoneen mukaan alkaa se pikkuhiljaa sittenkin sujua.

Kuten lukijani tietävät en ole mikään nettiräiskyttelyiden suurkuluttaja. Mielestäni niissä on liian aivoton ja itseään toistava rakenne joka ennemin karkoittaa kuin houkuttelee tällaista tunnelmapelaajaa. Eikä tämäkään ole siinä mielessä poikkeus. Halusin lähinnä tutustua tähän teokseen siitä lukemieni juttujen perusteella, ja totta tosiaan tämä ei sovellu ihan joka pojalle.

Peli sijoittuu itärintaman taisteluihin natsiskasan ja neuvostoliiton välillä toisen maailmansodan aikaan. Pelaaja voi valita joko ryssät tai natsit omaksi puolekseen ja rynnätä taistelukavereineen ottamaan mittaa toisesta osapuolesta. Tähän asti kaikki onkin tuttua huttua. Sitten pelin edetessä huomaa ettei panoksia ole tuhlattavaksi ja jos mielii pysyä edes jonkin aikaa hengissä on yksin aukean poikki juokseminen lähes täysin kiellettyä puuhaa. Jalkaväen lisäksi taistelutantereilla häärivät panssarivaunut ja noita metallihirmuja on syytä kunnioittaa.

Aseistus on autenttista toisen maailmansodan kalustoa. Pari esimerkkinä mainittakoon tässä yhteydessä. Pulttilukkokivääriä käyttäessä se tussari pitää myös virittää jotta voi ampua seuraavan laukauksen. Panssarikauhulla pitää tähdätä oikeaan paikkaan jotta sen vaikutus todella tuntuu tuhottavassa kohteessa.

Äänimaisema kuulostaa sodalta. Kanssapelaajat ovat tupeksiessaan tappavan vaarallisia ja älä koskaan aliarvioi vihollista on se ominaisuus joka jakaa taatusti mielipiteitä, eli ei sovi tosiaankaan pullamössöräiskittelyjen ystäville. Graafinen anti on rosoisen vanhahtavaa, mutta jos tuo seikka ei haittaa voi tästä kehkeytyä realismia tavoittelevan nettiräiskijän paras ystävä. Kontrollit tottelevat viiveettä käskyttäjää ja muutenkin tekniikka tuntuu olevan hienosti hyppysissä.

En voi sille mitään että pidän nettiräiskyttelyjä tylsänä pelimuotona, mutta pakko myöntää että tällä kertaa minulla heräsi mielenkiinto kokeilla myös jokunen aika sitten ilmestynyttä toista osaa.

Arvosana:
7 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Vaativa nettiräiskintä jolle pitää antaa aikaa.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: The Binding of Isaac

Alusta: PC

Muut alustat: Luulisin tämän löytyvän myös älypuhelimille ja täppäreille.

Julkaistu: 2011 ja lisäsiältö 2012

Näin ensialkuun varoitus kaikille teille jotka tuijotatte uskovaisten taivaskanavaa, eli TV7:ta. Teidän päissänne voi kuulua Jumalan ääni ja tuo ääni voi käskea satuttamaan lähimmäisiänne. Näin tapahtuu Iisakki nimisen pienen pojan äidille. Jumala käskee uhrata lapsen jotta äiti voisi todistaa tosi rakkauden herralleen kokonaan kuuluvaksi. Mutta itkuiisakki ei anna ihan noin vain periksi ja pakenee kellarin uumeniin. Kellarissa häntä odottaa möröt ja kakkaläjät.

Iisakin seikkailut on peli jonka nindento hylkäsi tarjonnastaan kuullessaan uskonnollisista aspekteista, mene ja tiedä oliko tuo ainoa syy. Sillä nyt ollaan tekemisissä eräänlaisen taideteoksen parissa ja tämä taide ei ole sitä kauneinta katsottavaa. Jonku mielestä kuvallinen ja juonellinen anti voi menna pissakakka ja ripaus Jumalaa hahahaaosastoon. Minun mielestä tämä kertoo jostakin muusta, vaikka ripaus huumoriakin on mukana. Toisaalta tekijän uskonnollisista motiiveista en ole ihan varma. Haluaako hän pilkata kristillisyyttä vai kristittyjä. En tiedä, mutta aavistus ivan makua tulee suuhuni.

Olipa asia niin tai näin itse peli on kuvalliselta anniltaan omalaatuinen ja pelilliseltä puoleltaan yksinkertaisen toimiva. wasd näppäimillä liikutaan ja nuolilla ammutaan ötöjö kyynelillä, erikoisemmat iskut kuten pommit saadaan toimimaan shiftillä tai välilyönnillä. Iisakin tehtävänä on puhdistaa huone kerrallaan ja kohdata lopussa pomovastustaja. Siinä sivussa kerätään erillaisia esineitä kuten esimerkiksi yhdeksänsakarainen kissaruoska tai mädäntynyt lihakimpale.

Iisakki on loppujenlopuksi aika peto listimään ällöttäviä ötöjä joista osa muistuttaa esimerkiksi siittiösolua tai pomppivaa anaaliaukkoa. Pääaseenaan hänellä on omat kyyneleet. Pelin tasot ovat siinä mielessä oivallisia että kaikki on loppujen lopuksi kiinni omasta taidosta ja taito kehittyy per pelikerta. Nimittäin kuolema on lopullinen ja Iisakki aloittaa homman alusta kuoleman koittaessa.

Jostakin syystä pelatessani tätä tuli kaksi asiaa mieleen. Vanha 8 bittisen nindenton zelda ja Shoutparkin anarkistiset hahmot. Vaikka jäljestä mainitulla ei paljoa pelin kanssa ole tekemistä muun ko asennehuumorin saralla. Ensiksi mainittu mielleyhtymä lähinnä kuvastaa pelin melko armotonta luonnetta ja alkuhämärien toimintaseikkailupeleistä pöllittyä inforuutua elinvoimasyrämminiin päivineen.

Graafisen annin taiteellinen luonne toimi minulle. Äänipuoli oli hiukan liiankin yksinkertaista, mutta kertojannääni teki loistosuorituksen. Pelin ohjastaminen näppäimistöllä oli tarkkaa. Oikeastaan kokonnaisuus tuntui hiotulta timantilta. Pahaa sanottavaa ei juurikaan löydy mutta jos ihan rutinan vuoksi voisin mainita että peli sopisi mielestäni paremmin kannettville laitteille kuin tehokkaalle PC-koneelle. Olisi mukavaa pelailla erä Iisakkia vaikkapa bussimatkalla, mutta koneen äärellä alkaa helposti haikailemaan sitä uusinta roolipeliä jonka ostin juuri äsken.

Tämä on niitä pelejä joita on kovin vaikea arvostella pisteillä, joten jokainen kiinnostunut tehköön oman päätelmän. Minä annan ysin, mutta tällainen pieni indietaidepeli taatusti jakaa mielipiteitä suuntaan jos toiseen.

Ai niin tämä maksaa alle 5 ekeä nettikaupoissa.

Arvosana:
9 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Pieni pippurinen ja taiteellinen toimintaseikkailu.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: kill.switch

Alusta: PC

Muut alustat: Xbox, PS 2.

Julkaistu: 2004

kill.switch ei pelastanut huonojen pelien putkea... Tai sitten tätä kolmannen persoonan räiskyttelyä ei vain ole tarkoitettu minulle. Kaikeksi ihmeekseni huomasin että eräs nettiarvostelija oli täysin eriä mieltä kanssani.

Ensialkuun täytyy kummastella pelin kehyskertomusta. En oikein saanut selkoa kertaakaan mistä oikein on kyse. Röpötteleekö sotasankarimme virtuaalimaailmassa, takaumissa vai tosielämässä vihulaisiaan. Lisäksi lähiidässä pahan "ahlamin" metsästys länkkärin toimesta taas jälleen kerran tuntui puuduttavalta touhulta. Jep, ymmärrän että peli on 2004 julkaistua materiaalia, tuohon armon vuoteen mennessä oli tosin jo julkaistu roppakaupalla pelejä samasta aiheesta ja osa niistä oli parempaa kamaa.

Kun unohdamme ympäristön ja vähintäänkin hämmentävän juonen. Mitä jää käteen? Itseään toistava yksinkertainen kolmannen persoonan räiskintä. Viholliset eivät ole aikalaiseksi mitään tyhmimmän pään edustajia. Useimmiten silti riittä se että ryntää lähimpään suojaan ja odottaa että jonku pää pomppaa esiin ja täysi laidallinen tulta. Peli on kaiken lisäksi erittäin lyhyt ja en ymmärrä miten netin peliarvostelija oli saanut kulumaan tähän kokonnaiset kaksi iltaa. Itsellä urakkaan meni noin viitisen tuntia. No vaikeusasteesta sen verta että jos menettää henkensä joutuu aloittamaan koko kentan alusta, mutta ei hätää viholliset löytyvät juuri samoista paikoista kuin ensimmäisellä yrittämällä ja voi juosta muistin varassa rynkkäri paukkuen kuolinpaikalle saakka ilman mitään erityisiä vaikeuksia.

Aseistus on tavanomaista niin monista muistakin sotilasleikeistä virtuaalimaailmassa. Riittä kun tiedätte että löytyy erinnäköistä rynkkäriä, haulikko ja kranaatteja. Kentät ovat selkeästi suunniteltu juuri suojautumista ajatellen, muttei se poista sitä tosiseikkaa että ne ovat lyhyitä ja kovin kapoisia putkia.

Silmäkarkittelua peli ei tarjoa. Lähinnä se näyttää PS Onen tarjonnalta vaikka tuohon aikaan ensimmäinen xlaatikko ja PS 2 tarjosivat paljon kehittyneempää graafista antia. Ääninäyttely on kornin ylimiehistä uhittelua joka huvittaa ja muu äänimaailma jotenkuten piereskelee taustalla. No jos selkeästi kehuttavaa pitää etsiä, niin eipä ohjaus kyllä takkuillut kertaakaan. Tuntui siltä että kontrollit ovat jostakin toisesta pelistä lainattuja. Hyvän ohjauksen vastapainoksi peli sisälsi bugeja ja kaatuilua ämpärikaupalla.

Huhu tulipa taas pelattua yksi tusinapelien mereen uppoava tekele jota tuskin kukaan kaipaa oikein erityisesti.

Arvosana:
4 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Älä vaivaudu kokeilemaan ellei ole pakko.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Game of Thrones: Genesis

Alusta: PC

Muut alustat: Ilmeisesti ei muille alustoille.

Julkaistu: 2011

Hieno kirjasarja ja hieno televisiosarja. Entäpä samaan aihepiiriin perustuva peli? No ei niin hieno. Viime viikkoina on näköjään vaivannut oikein paskapelien armada. Halvalla ei hyvää saa kuuluu appiukkoni viljelemä sanonta, ja olen yllättävän samaa mieltä viimeaikaisista pelihankinnoistani päätellen. No ainakin tavaratalon viihteestä vastaava myyjä on ollut tyytyväinen saadessaan huonon kaman nurkista lojumasta. A Game of Thrones: Genesis ei ole ehkä sieltä paskimmasta päästä, mutta ei se pitkälle paskaläjästä ryömi.

Pelin alkuasetelma on kunnossa. Nimittäin sen tarkoitus on valottaa koko saagan tapahtumia lähes esihistoriasta lähtien. Fanit alkää silti nuolaisko ennen kuin tipahtaa. Toinen hyvä idea on kuljettaa pelin tapahtumia erillaisten vehkeilyiden, salaliittojen, selkään puukottamisien ja juonenkäänteiden kautta. Löytyyhän tästä paketista se täysimittainen sotakin, mutta se on tylsin puoli koko hommasta.

Alun mukaansatempaavasta diblomaateilla, salamurhaajilla, naitettavilla aatelisnaisilla ja armeijan rakentamisella siivitetty pelaaminen tuntuu jopa hienolta. Kunnes jonkin ajan kuluttua huomaa että koko paketti on nähty parin ensimmäisen tunnin aikana. Sitten kun se ensimmäinen totaalinen sota rävähtää käyntiin on peli menetetty. Harvoin olen nähny yhtä tylsää sotimista. Kirpun kokoiset armeijat punovat toisiaan turpiin karttapohjalla niin pitkään kunnes saa kentälle niin paljon yksiköitä että pystyy toisen jyräämään totaalisesti alleen.

Noin puolen välin jälkeen sitten katoaa totaalisesti fokus koko touhusta. On lähestulkoon mahdotonta tietää kuka on puolella ja kuka vastaan ja lähes ainoa keino on vain tappaa kaikki vastaantulijat armeijan ylivoimalla, kunhan saa sellaisen siinä sekavassa härdellissä pestattua itselleen. Lisäksi vaikeusaste tuntuu jo heikommalla tasolla olevan lähes sadistinen ja yhden kartan valtaamisessa menee luvattoman kauan leikkiessä kissahiirileikkiä.

Ääninäyttely ja graafinen puoli menevät likaviemäristä alas. Selkeästi plussaa löytyy jounen ja toimivan ohjauksen puolelta, toisaalta voiko näin yksinkertaista meganiikkaa edes yrittämällä mokata.

Enpä oikein tiedä kelle tämä on tarkoitettu. Tulen ja jään laulusta pitävien ei välttämättä pidä tarttua kiinnostuksen kohteen vuoksi peliin ja strategiapelienkin ystäville löytyy parempaa tarjontaa.

Arvosana:
3 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Tulen ja jään laulun pelisovitus on selkeä väliintippuja.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Diablo III

Alusta: PC

Muut alustat: Mac

Julkaistu: 2012

Hulluus. Vanha hulluus ei muutu koskaan. Ei edes yli 12 vuodessa. Olen niitä henkilöitä joita aikoinaan puraisi se kuuluisa Diablokärpänen kakkosoasn ilmestymisen myötä. Toki pelasin sen ensimmäisenkin Diablon lisäosineen, mutta se ei saanut minua ihan täysin pauloihinsa. D2 oli se peli joka siivitti minun pelaajanuraani eteenpäin vuosikausiksi. Väliin saatoin innostua jostakin muustakin toimintaropesta mutta aina palasin häntä koipien välissä takaisin ison D:een pariin. Pelasin tuota legendaarista pelia aina siihen saakka kun ensimmäiset huhut kolmannesta osasta saapuivat ja eräs toinen toimintrope lähestulkoon vei sydämmeni (Titan Quest). Mutta pelaajan sydämmeen ei mahdu kuin tasan yksi mörppi ja tasan yksi toimintarope ja se on ollut aina kunnigas Diablo. En ole edes varma siitä olenko tuon rakkauteni tähden kovinkaan jäävi optimaalisesti arvostelemaan tätä peliä. Yritetään kumminkin.

Olen pitänyt aina toiminnallisempien roolipelien verrokkina D2:sta ja miksen sitä tekisi nytkin kun tarkastelen sen pikkuveljeä kolmosta. Päällisin puolin ne vaikuttavatkin saman jatkumon peleiltä ulkoisesti ja sisäisesti. Mutta totuus ei ole ihan sitä miltä ensialkuun näyttää. Ensimmäisenä tulee mieleen se valtaisa nettihöpinä pelin liian värikkäästä ulkoasusta ja olin itsekkin sitä mieltä ettei D:eestä saa tehdä mitään korealaistyylistä söpöropellusta. Sitten näin ensimmäiset vidopätkät ja kuvakaappaukset. En voinut kuin ihmetellä mistä se valtava halloo söpögrafoista oikein nousi. Eivät ne kuvat nimittäin näyttäneet minun silmiin miltään halinallejen piknikeiltä. Toinen mieleen tuleva seikka on se kauhea itku ja hammasten kiristys pelin ilmestymisen jälkeen. Osittain toki syystäkin, sillä suuri joukko ihmisiä ei päässyt pelaamaan alkuun ollenkaan palveliemien ollessa totaalisesti tukossa. Mutta sitä kyllä ihmettelen suuresti. Sehän oli alusta lähtien selvää että peli vaatii kuten mörpit sisäänkirjautumista ja jatkuvaa nettiyhteyttä jotta pääsee mättömään ötöjä turpaan. Silti suuri joukko itki natsistista piratismikamppanijaa joka syöksee kaikki pelaajien oikeudet kaivoon. No myönnettäköön näin jälkiviisaasti että kyllä sen Blizzardin ehkä olisi pitänyt valistaa tavallista kansaa ennen julkaisua oikein kädestä pitäen, ettei se olisi rekisteröitynyt vain pienen elitistisen nörttipoppoon tietoisuuteen. On tosin hassua että miksi peli vaatii yksinkin D:eetä nauttivilta fyysisen levyn ostaneilta asiakkailta sitä sisäänkirjausta, kyllä sen ymmärtää niiltä jotka päätä pahkaa ryntäävät moninpeliin kaverit kintereillään. Ehkä se on sitä natsistista ja äärimmäistä piratismin vastustamista. Tietääkseni Blizzart ei ole näistä seikoista huolimatta täysin onnistunut kitkemään pelinsä laitonta kopiointia. Eli metsään meni.

Pitkästä alustuksesta lähdemme etenemään kohti synkkää Tristramia hiirikäsi nykien ja jännetupentulehdukset paukkuen. Alun uusista jutuista huolimatta pian selviää että vanha kunnon jännetuppimeganiikka on tallessa ja muutkin perussäännöt löytyvät uuden kuorrutteen alta. Nimittäin pääpaino on lähinnä tappamisessa ja tavaran kahmimisessa. Siinä sivussa hahmon tasot nousevat, juonentapainen kulkee taustalla ja turpiinvetoympäristö vaihtuu tasaisin väliajoin toiseen. Alun ihastus vaihtuu kumminkin shokkireaktioon viimeistään siinä vaiheessa kun huomaa että kykypuu on menty tupeksimaan aivan toisenlaiseksi kuin suuressa ja mahatavassa edeltäjässä. Missä on se näennäinen vapaus valita itse. Pienen masentuneen hetken jälkeen kumminkin opin elämään uuden kykypuun varassa ja kahlaan läpi ensimmäiset vaikeustasot ilman mitään erotyisiä vaikeuksia. Vasta Viimeisellä vaikeustasolla haaste puskee niskaan ja on jo hiukan mietittävä miten demoninmetsästäjän kykypuusta ja varustuksesta saa toimivamman kokonnaisuuden. Onkin aika kummallista miksi seuraavallakin hahmolla pitää aloittaa ensimmäiseltä vaikeusasteelta, eikö olisi suotavaa että jos kantti kestää niin menee vaikka kovimpaan paikkaan sillä mopoimmalla ukolla.

Hirviökaarti on osakohtiin jo edellisistä osista tuttua. No vaikka samat luunrangot luuraavatkin nurkissa on ympäristöt sentään alun "nostalgia-alueen" jälkeen aikatavalla erinnäköisiä. Ympäristöt ovat mukavan vaihtelevia vaikka en pitänytkään loppupuolen taivasvaltakunnassa raahustelua kovinkaan maittavana antina. Pimeä fantsu ei vain meielstäni istu moiseen ympäristöön.

Matkan varrella suoritettavat tehtävät tulee ikäänkuin vahingossa suoritetuiksi ja ne sivupolutkaan eivät koidu massiivisiksi etenemisen estäjiksi. Eli ei ole oikeastaan mitään erityistä syytä juosta päätä pahkaa maaliin ainakaan ensimmäisellä kieroksella.

Varusteita löytyy joka kokoa ja näköa ja hahmoluokille vielä kaupan päälle omat romut. Varusteiden suuresta määrästä huolimatta tuntuu lähestulkoon hassulta kuinka harvoin omalle ukolle sattuu juuri oikean hahmoluokan varuste tippumaan. Olen pelannut kahdella eri hahmolla ja kummankin kohdalla sama ongelma toistuu. Mutta ei hätää jos ei möröiltä irtoa kunnon kamaa voi aina opetella sepän luona itse valmistamaan omat romut ja jos sepänpajankaan tuotokset eivät kiinnostu on syytä marssia kipinkapin pelin sisäiseen markettiin josta löytyy sekä pelin leikkirahaa että oikeaa rahaa vastaan sopivaa hansikasta, korua ja miekkaa. Jopa siinä määrin että, tuntuu liiankin helpolta lähteä ostelemaan uutta kamaa sen sijään että odottaa että josko sattuis jutakin bronssia kiiltävämpää irtoamaan örrimöykyiltä.

Pelin ulkoinen anti on hienoa, jopa peräti taiteellista. Äänimaailma musiikkeineen toimii mainiosti ja lisää tunnelmaa, no toki pitemmän aikaa väännettyäni kaipaan toisenlaistakin musiikkia piristämään turpakäräjiä. Ääninäyttelijät puolestaan yrittävät olla liiankin kanssa nimenomaan fantasiahahmoja ja se särähtää korvaan. Tekniikka on suurimmalta osalta toimivaa, mutta toisinaan vieläkin hahmoni varppailevat ja se tuntuu jotenkin hassulta sillä nettiyhteyteni ainakin pitäisi olla tarpeeksi nopea. Eli HC-hahmoa en uskalla ainakaan vielä koettaa, varppaus väärässä paikkaa voi koitua kohtalokkaaksi.

Olen pelistä hyvin hämmentynyt ja ristiriitaisissa tunnelmissä päätän arvosteluni. Nimittäin ehkä odotin liikaa D2 kaltaista kykypuuta ja hahmonkehitysmallia. Ei pitäisi ikinä liian innokkasti odottaa jotakin, sen suurempi kolaus sen suuremmat ennakkoodotukset. Kaikesta huolimatta en kumminkaan ole kokopettynyt tuotokseen ja luulen tästä löytyvän tuleville vuosille vielä paljon huvia. Mutta kyllä kuningas Diablo 2 pitää aina paikkansa sydämmessäni. Kauan eläköön kuningas valtaistuimellaan, vain aika näyttää kuinka kaus pikkuveljesi siivet kantavat nykyisen pelaajasukupolven sydämmissä.

Arvosana:
8 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Kuninkaan uudistettu versio niin hyvässä kuin pahassa.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: The Cursed Crusade

Alusta: PC

Muut alustat: Ei kiinnosta, eikä pitäisi kiinnostaa muitakaan

Julkaistu: Yllätyksekseni vuonna 2011

Vituttaa että menin tuhlaamaan eurojani tällaiseen täysin käsittämättömään paskaan. En suosittele kenellekkään, en edes pahimmalle vihamiehelle vaikka hän voikin tätä tovin pelattuaan tehdä itsemurhan. Tätä peliä ei pitäisi myydä kaupoissa ollenkaan, tai oikeastaan tarkemmin mietittyäni tätä ei pitäisi edes laittomasti jakaa pirattiverkoston kautta ihmisille. Teitä on todellakin varoitettu, kirottu ristiretkeläinen on nimensä väärti.

Ei huvittaisi tuhlata aikaa tämän isompaan analysointiin. On kumminkin jonkin verran raapustettava että ymmätte miksi moisen avautumisen saattelemana esitän teille tämän roskan.

Ensinnäkin tämä ei tunnu peliltä laisinkaan vaan erittäin huonolta animaatiolta jota ajoittain katakaistaan miekkailuilla, nopeilla napin painalluksilla ja muulla muka tärkeällä toiminnalla. Olen joskus nähnyt hyviä toimintapelejä joissa on pitkät välivideot. Valitettavasti pelin ei pitäisi olla pelkkä välivideo ja vieläpä huono sellainen. Entäpä se miekkailu. No kuten ehkä olette jo arvanneetkin, sillä ei tee yhtikäs mitään. Nimittäin miekalla huidotaan ympäriinsä miten sattuu ja ei näytä olevan väliä onko vastustaja edessä vai takana silti miekkani näytti maagisesti osuvan maaliinsa. Aika poikia nuo ristiritarit. No entäpä sitten se kirous. Äijä vain muuttu liekehtiväksi sarvipääksi jonka ympärillä tuli roihuaa, mitään muuta järkevää tuossa muodonmuutoksessa ei sitten olekkaan.

Tässä kai oli jonkin sortin juonikin mutta se ei innosta, eikä kiinnosta ketään. Ääninäyttelijät yrittivät olla muka uskottavia. Graafinen anti oli kaiketi 2011 tasoa sieltä karkeimmasta päästä.

Hu hu äkkiä koneelta pois koko roska ettei puuseeni sano tuollaisen pelin takia itseään palveluksesta irti ja tuon levyn pistän mielelläni kahvikupin alustaksi.

Arvosana:
0,1 ja sekin on liikaa. (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Ristiritariseikkailu jota ei ole tarkoitettu kenellekkään.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Dead Space 2

Alusta: PC

Muut alustat: PS 3, Xbox 360

Julkaistu: 2011

Dead Space 2 jatkaa siitä mihin ensimmäinen osa jäi. Tai no päähenkilömme Iisakin viimekertaisesta necromorfien pilkkomisesta on kulunut kokonnaiset kolme vuotta. Mies on tämän ajan viettänyt lähinnä pakkopaidassa, edesmenneen vaimon haamun kummitellessa mielen perukoilla Ishimuran (edellisen pelin tapahtumapaikka) käytävillä tapahtuneiden kauhunäkymien saattelemina. Heille joille Ishimura ja muut edellisen osan tapahtumat eivät ole selvillä tarjoaa peli pienen koosteen noista tapahtumista ja paremman puutteessa voitte lukea minun arvion pelistä: Armand. Tosin antaisin itselleni omalla pisteytysmenetelmällä korkeintaan kolmosen tuosta raapustuksesta. Eli kaikesta huolimatta olen ilmeisesti kehittynyt arvostelijana, sillä en julkaisisi enää nykypäivänä yhtä keskinkertaista kynäelmää. Oikein hävetti lukea se uudelleen.

Kuten jo mainitsin Iisakin uudet seikkailut alkavat kolme vuotta Ishimuran tapahtumien jälkeen ja mies on pahasti päästään vioittunut. Puolitietoinen pakkopaidassa hulluttelu saa luvan väistyä taka-alalle siinä vaiheessa kun ensimmäiset necromorfit ryömivät koloistaan ja insinööri Iisakin on paettava henkihieverissä perässä jahtaavilta vainolaisilta turvaan. Alun täydellinen epätoivo vaihtuu selviytymiskamppailuksi sen jälkeen kun pääkipuinen sankarimme saa kädet vapaiksi ja plasmaleikkurin käteen. Tästä eteenpäin on selvitettävä kolme m:ää ja Yksi k. Eli mitä, missä, milloin ja kuka. Kaikkeen kyllä saadaan tyydyttävä vastaus, mutta juonipuolen olisi voinut olettaa olevan hieman taidokkaampaakin materiaalia.

Pelin juoni ei ehkä ole kauhupelin sitä parasta antia, muttei se kyllä mitenkään sieltä huonoimmastakaan päästä ole. Toisaalta hienoilla nyansseilla varustettu juoni kuuluu ehkä hiukan toisenlaisiin peleihin. Sillä tämän pelin pääpainoarvo on jossakin muualla. Nimittäin kauhussa ja toiminnassa. Ensinnä mainittu toimi ainakin minulle ja muutaman kerran menin halpissäikäyttelyvipuun ja sydämmeni paukutti oikein tosissaan. Säikäyttelykohtaukset eivät onneksi ole tämän pelin kauhutunnelman avainkohta. Kauhun sydän löytyy tunnelmasta jota luodaan valon ja varjon leikeillä, mahatavalla äänimaisemalla ja mikä tärkeintä tyhjillä käytävillä. Kaikkein pelottavimmissa osuuksissa ei pomppinu eteen yhtään ainoata ötöä. Toimintapuoli on myös hanskassa ja pelintekijät ovat onnistuneet ainakin osan ensimmäisen pelin Iisakin kankeudesta hiomaan pois. Iisakkihan ei ole varsinaisesti mikään soturi vaan insinööri, siitä huolimatta hän pyyhkii mennen tullen monen muun pyssyttelypelin sankarilla vasemmalla kädellä lattiaa ja leikkelee oikessa kädessä pitelemällään plasmaleikkurilla muutaman kammotuksen. Peli ajoittain äityykin lähestulkoon pelkäksi räiskyttelyksi, vaikka ei ole varsinaisesti paukuttelupeli. Onneksi toimintaa katkotaan ajoittaisille puzzleilla ja hiljaisemmilla osuuksilla.

Iisakin varustuksiin kuuluvat haarniskat ja aseet ovat suurinpiirtein samaa kamaa mitä tarjoiltiin edelliselläkin kerralla. Tosin täytyy tässä mainita että vaikka peruskonsepti onkin lähes identtinen on se hiotumpi ja parempi kokonnaisuus kuin siinä jo muutamaan otteeseen mainitsemassani ensimmäisessä pelissä. Miksi keksiä pyörää uudelleen jos se toimii? Vielä niistä aseista sen verran että harvinaista kyllä pelin ensimmäinenkin ase toimii ihan viimeisille metreille saakka. Tämä johtunee päivityssysteemistä. Sillä halutessaan aseita voi tietyillä työpisteillä viilata paremmiksi. Minä kerkesin yhden pelin aikana virittää lähestulkoon tappiin asti vain kolme asetta. Joten onkin parempi keskittyä vain pariin kolmeen itselleen mieleiseen aseeseen ja jättää muut kylmästi laskuista pois. Aseiden lisäksi Iisakilla on painovoiman kumoaja ja "hidastussäde" jolla saa nopeasti liikkuvat esineet pysymään paikoillaan ja kaikki liian innokkasti iholle pyrkivät viholliset hidastamaan tahtiaan.

Vihulaisina toimivat necromorvit olivat ishimuran seikkailussa ehkä yksi kaikkein ällöttavimmän näköinen ja oloinen vihollispoppoo mitä olin siihen mennessä nähnyt. Tietenkään toinen osa ei saa ihan samoja väristyksia aikaiseksi. Sitä se uutuudenviehätyksen katoaminen teettää. No en edelleenkään pidä lapsien sekottamisesta kauhupeleihin ja noin puolenvälin paikkeilla seikkaillaan nimenomaan jonkin sortin avaruusasemakoulussa jonka käytävillä vastaan ryömii räjähtäviä vauvoja ja nelinkontin juoksevia pahimpien painajaisten kauhukakaroita. Onneksi tuo kohtaus oli vain pieni osa kokonnaisuutta ja pelasin sen hampaat irvessä pois päiväjärjestyksestä.

Graafinen toteutus on mahtavaa ja jättimäinen avaruusasema tuntuu toteutuksensa ansiosta todelliselta paikalta. Tietenkin joku voi moittia pelin klaustrofobisia käytäväosuuksia, mutta väliin päästään avarampiin huoneisiin joista näkee avaruuden läsnaolon. Tosinaan myös poiketaan ulkoilmassa haukkaamassa "happea". Äänet ovat terävintä kärkea ja luovat vahvan tunnelman. Tietenkin peli on kauhupeleille tyypillisesti hyvin äänekäs ja väliin se melusaaste tuntui tulevan joka reijästä ulos. Ääninäyttelijät toimivat uskottavasti ja positiivisena lisänä myös päähahmo Iisak on saanut kasvot ja äänen. Lisäksi peli parantaa lähes jokaisella osa-alueella edellisessä osassa keksittyä konseptia. Eli kyseessä on on todellinen 2011 vuoden helmiteos. Tosin tuona kyseisenä vuonna tuli monta muutakin merkittävää peliä joita kaikkia en ole vielä ehtinyt edes testaamaan.

Aina pitää myös tarkastella pelien varjopuolia ja tällaisesesta hienosta toissavuonna ilmestyneestä kokonnaisuudesta on vaikea monesti hahmottaa niitä moitteen sijoja kaiken sen pelaamani ala-arvoisen alelaarikaman jälkeen joista en edes jaksanu kirjoittaa mitään. No niiden inhoamieni lapsimötöjen tappamisen lisäksi mainittakoon muutama selkeästi esiin noussut seikka. Loppu ei nimittäin ollut sitä parasta näkemääni antia ja se vaikutti lähinnä nopeati kokoonkursitulta pikajuoksulta viimeiseen koitokseen, en nimittäin pidä tällaisesta muun pelin tyylistä poikkeavasta säntäilystä ollenkaan. Tallennuspistejärjestelmä ei ole häiritsevä tekijä varmasti pelaajalle jolla on aikaa, mutta perheellisen täytyy väliin lopettaa pelailu keskellä yötäkin lapsen vaatiessa jotakin ja arvaa harmittaako pistää peli kiinni ilman tallennusmahdollisuutta. En nimittäin halunnut tätä näyttää missään nimessä pojalleni ollenkaan ja pelasinkin sitä lähinnä yöaikana. Sitten viälä yksi epäkohta joka häiritsi. Nimittäin vaikka olisin kuinka avaruusasemalla avaruuspuku päällä, onko mitenkään mahdollista että ruumiit jäävät pyörimään jalkoihin jopa koko huoneen mitalta kuin takiaiset. Mielestäni ei.

Näistä edellä mainitsemistani pienistä vioista huolimatta olen valmis antamaan täydet pisteet ja suositukset kaikille joita vähänkään kiinnostaa tällaiset pelit.

Arvosana:
10 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Kuolleen avaruuden toinen tuleminen vie Iisakin hienolle räiskintäpainotteiselle kauhtoimintaseikkailulle.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Tron: Evolution

Alusta: PC

Muut alustat: PS 3, Xbox 360, PSP, Nintendo DS, Wii

Julkaistu: 2010

Tron on näitä pelejä joita minä pidän lähinnä pelien irvikuvina. Ei sen vuoksi että tämä tapaus on lisenssipeli elokuvaan. Kyllä niitä hyviäkin lisenssipelejä löytyy. Vaan lähinnä pelin toteutustavasta. Kaikkialla törmään keskinkertaisuuteen joka suorastaan ihmetyttää. Mikään ei nimittäin ole erityisen huonoa ja ainekset tosiaankin riittäisivät parempaankin esitykseen. Alussa tuntuikin piristävältä nähdä hiukan erillaista peligrafiikkaa, kuin se tavallinen paskasenharmaa ympäristö ja kovat jätkät pyssyineen. Pelin alku onkin sitä parasta antia ja voisinpä väittää että ensimmäinen tiivistunnelmainen pelitunti kertookin kaiken olennaisen koko teoksesta. Eli suurimmaksi osaksi hypitään kuilujen yli, juostaan seinillä ja taistellaan vihollisia vastaan. Pentä lisämaustetta touhuun antavat äkkikuolemilla kyllästetty moottoripyöräily Tronmaailmalle uskollisella menopelillä ja muutamaan otteeseen ohjastetaan tankkia joka tuntui aika kököltä ja pikaisesti väsätyltä kyhäelmältä. Tuon edellä mainitsemani ensimmäisen tunnin jälkeen pelin puutteet ja saman toisto korostuvat siinä määrin etten jaksanu seurata juonta loppuun saakka ja päätin keskeyttää koko mitäänsanomattoman touhun puolenvälin jälkeen ja kävin vilkaisemassa juonipätkistä videot netin puolelta. Kuten olen aina teille sanonut älkää tuhlatko liikaa aikaa huonoon teokseen sillä maailmasta löytyy parempaakin tavaraa joka antaa teidän harrastuksellenne sitä niin suloista laatuaikaa.

Juonikaan ei kovin paljoa säväytä. Riittä kun tietää että se sijoittuu alkuperaisen kulttimainetta nauttivan Tronin (1982) ja uuden elokuvan välimaastoon. Toimien eräänlaisena esiosana uudemmalle Tronille. Olen vilkaissut lefaft eivätkä ne kumpikaan ole hullummasta päästä. Tietenkin tosifani voi olla suuntaan tai toiseen eriä mieltä. Graafinen anti on tarpeeksi näyttävää ja omaleimaista erottuakseen joukosta, mutta suurennuslasilla tarkasteltuna se ei kumminkaan sijoitu ihan kärkipelien joukkoon. Äänimaailma ja ääninäyttely on tasaisen pätevää suurimmalta osin. Musiikit ovat samansorttisia kuin elokuvassa, joten ainakin hiukan "härömmän" konemusiikin ystävät ovat kuin kotonaan tätä pelatessa. Aiheeseen sopiva musiikkiraita ei kumminkaan pelasta koko peliä keskinkertaisuuden suosta.

Ohjaustuntuma on jotenkin kumma. Nimittäin se toimii enimmän osan moittettoottomasti. Mutta sitten joissakin tilanteissa se yhtäkkiä hyytyy tai kamerakulma muljahtaa niin outoon asentoon että on lähes mahdotonta reagoida salamanopeasti äijän liikkeeisiin jottei se syöksy äkkikuolemaan. Onneksi pelitilanteen saa aloittaa lähes aina vaikean tilanteen lähettyviltä. Taistelussa myös tulee ongelmia vastaan ja väliin tuntuikin että ihan sama hakkaanko seku nappeja miten sattuu vaiko yritän kunnolla matsata sillä lopputulos oli kummassakin tapauksessa yhtä huono tai hyvä.

On oikeastaan vaikea keksiä musiikin ja Tronmaailman neonvärien ja tumman taustan hienosti yhdistävän graafisen annin lisäksi mitään erityisen positiivista. Ei sen puoleen en kyllä keksi mitään erityisen negatiivistakaan. Tämä oli vain sellainen kaikki hyvin, mutta mikään ei todella kiinnosta tapaus. Voitte toki pelata ja nauttia toimintaseikkailun annista, vaan enpä usko että menetätte mitään vaikka ette ikinä tätä näkisi. Kehoitan kumminkin katsomaan elokuvista kumpaisenkin, niistä saatte taatusti enemmän irti.

Joulun aikaan en yleensä pahemmin pelaile mitään, joten pidän taukoa myös arvostelujen osalta. Vikka pelattava ei tosiaankaan lopu minulta kesken ja pukki mitä luultavammin tuo sitä vielä lisää. Joten hyvää ja pelirikasta joulua ja hienoa uutta vuotta kaikille. Palataan asiaan armon vuonna 2013.

Arvosana:
5 (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Uudemman Tron elokuvan esiosaksi tarkoitettu keskinkertainen toimintaseikkailupeli.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand

Peli: Angry Birds Seasons

Alusta: PC

Muut alustat: Lukuisille alustoille.

Julkaistu: 2010

Meille suomessa asuville tuskin tarvistsee selitellä mistä tässä pelissä on kyse. Ne harvat tynnyrissä majailleet jotka ekaa kertaa kuulevat koko touhusta voivat vapaasti mennä göögleen ja gööglettää kärtylinnut ja johan ifoa sataa vastaan. Minä olen pyrkiny välttelemään tallaista kasuaaliroskaa kuin ruttoa, mutta pieni poikani ei ajatellut minulla olevan mitään vastustavia mielipiteitä häntä itseään niin kovasti kiinnostavia lintuja kohtaan. Joten Syntymäpäivieni aikaan hän päätti äitinsä kanssa käydä ostamassa itse lahjan pelihullulle isälleen ja se oli tämä peli. Tokihan minä aina pelaan kaikki pelit mitkä kasiini saan ja poikani hieno lahja ja etenkin hieno ajatus sai routaisen sydämmeni sulamaan ehkä hiukkasen näille vihaisille siipiveikoille. Sain myös isänpäivälahjaksi pojaltani siipiveikkopelin,nimittäin sen avaruusversion. Mutta se on sitten toinen tarina toisena aikana ja toisella arvostelukerralla.

Kuten jo huomasitte minulta on jäänyt se alkuperainen pelaamatta, mutta uskon tietäväni tämän tahkonneena mistä suurinpiirtein mahtaa olla kyse. Nimittäin tarina on yksinkertainen. Pahat possut ovat varastaneet linujen munat ja linnut tästä kimpaantuneena päättävät ritsan avulla tuhota possujen rakenteet ja räjäyttä itse siat taivaantuuliin. Seasons versiossa seikkaillaan eri juhlateemojen parissa kuten ystävänpäivän, joulun ja pikkuhiljaa oman asemansa härmässäkin saavan halloweenin parissa. Mukana on myös muutama hiukan edellisiä eksoottisempikin juhla, kuten kristittyjen pääsiäinen pupuineen ja munineen ja se lähinnä irlantilaisten viettämä vihreä menninkäinen silinterihatussaan festivaali.

Pelin idea on yksinkertaisuudessaan hieno. Kenttien läpäisyyn vaaditaan possujen rakennelmien ja itse possujen ankara rankaiseminen. Apunaan suunnitelmassa per kenttä pelaajalla on tietty määrä kärtylintuja jotka kukin käyttäytyvät tietylla tavalla ja ritsa jolla singota linnut kohti rakennelmia. Kentät ovat nopeatempoisia ja helposti läpäistäviä. Mutta jos mielii todella hyviä pisteitä on suorituksen oltava täydellinen. Joissakin kentissä se kolmannen tähden saavuttaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Siihen vaditaan sekä taitoa että myös ripaus onnea. Sitten kun sen viimein saavuttaa, tuntuu se suurimmalta palkinnolta päällä maan.

Pakko on myöntää se tosiseikka että peli osaa koukuttaa myös tallaisen ei niin hyvällä kasuaalipelejä katsovan muka aidon pelaajan. Fysiikalla leikittely, sopivasti outo huumori ja anargistinen lintuasennne voi yllättää näköjään kenet tahansa ja vietinkin aikaani pelin parissa pitkiäkin toveja. Nimittäin se kolmaskin tähti on pakko saada jos mielii päästä nukkumaan ilman että miettii vielä sängyssä makoillessaan kuinka se tehdään. Jä alkää luulko että kontrollit kangertelevat, kyllä se on se teidän oma käsi joka epäonnistuu vielä 300:nenkin yrityksen jälkeen.

On suorastaan vaikea keksiä mitään erityisen hyytävää paksaa tästä teoksesta. No joissakin kentissä tuntui siltä että täydellinen läpäisy vaati enemmän pelkkää onnea kuin taitoa mutta toisaalta epäilen sen heikkouden löytyvän omasta päästä.

Teoksen Graafinen anti on pelkistettyä mutta toimivaa, paikoin jopa hienoa. Äänimaailma ja musiikit tukevat pelin asennetta ja teemoja. Tekninen puoli on yksinkertaisuudessaan toimivinta mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Oikeastaan pidän peliä käsittämättömän hienona kokonnaisuutena sen yksinkertaisesta rakenteesta huolimatta. Näköjään ei tarvitse keksiä kokonnaista uutta virtuaalimaailmaa jotta peli olisi kiinnostava. Hieno suoritus Roviolta, ja anna lintusi lentää korkealla ja kovaa!

No parempi kai lopettaa tämä arvostelu tähän. Sillä viimeisten lauseiden jälkeen kaikki luulevat minun tärähtäneen pahemman kerran tai vielä pahempaa muuttuneeni kasuaaliksi. Hmm taidan pelata jonku kunnon aikaa vievän roolipelin enen ko tartun avaruuslintuihin käsiksi.

Arvosana:
10 omassa genressään, ja uskokaa pois en keksi mitään syytä laskea pisteitä. (asteikolla 1-10)

Yhteenveto:
Simppeli, toimiva ja koukuttava lintubongarin unelma.

Arvosteluni perustuu omaan mielipiteeseen ja yli kahdenkymmenen vuoden pelikokemukseen.

Armand