Vaellettuani vuosia tyhjiössä, sisällöttömän elämän tuoman tuskan keskellä, löysin vihdoin syyn elää. Löysin Dulcineani.
Onttous sisimmissäni täyttyi lämmöllä, harmaa maailma puhkesi mitä kauneimpaan väriloistoon. Titityy titityy. Tsirp tsirp vittu.
Elämäni kevät toi lohdutuksen aiemmille pettymyksille, tarkoituksen olemassaololleni, syyn aiemmin niin vääriltä tuntuneille valinnoille. Kaikki tekemäni oli johdatusta tähän hetkeen, tähän nousuun, tähän katalaan rakkauteen.
Hurmioiduin noista tulipunaisista hiuksista, jotka myötäilivät Nefer nefer neferini kauniita muotoja. Tunsin suunnatonta iloa saadessani keskustella, jakaa itseni ja suppean mieleni karkeuden tuon jumalattaren kanssa. Tuska oli vasta tuleva.
Kaiken tämän taivaallisen onnen keskellä tiedostin palvontani säälittävyyden. Ymmärsin, etteivät tunteeni koskaan voisi saada ansaitsemaansa vastakaikua. Nautin kuitenkin jokaisesta ohikiitävästä hetkestä Hänen kanssaan enemmän kuin mistään aiemmasta.
Petollisuus, naisen loputon kavaluus tuli esiin nopeasti, silti liian myöhään.
Kätkytkuolema.