IRC-Galleria

Harry istui kädet polviensa ympärillä pimeässä huoneessa Kalmanhanaukio 12. tuijottaen eteensä mitään näkemättömin silmin. Oven ulkopuolelta kuului askelia. Hetken päästä Hermione astui sisälle hieman epäröiden, surullisena. Tyttö käveli Harryn luokse ja kyykistyi tuon eteen.
-Tulisit alas syömään.
Hermione sanoi hiljaisella äänellä.
-Kaikki haluaisivat nähdä sinut. Ron, Tonks, Molly, jopa George.
Yrityksestä huolimatta yksikään sana ei tuntunut uppoavan poikaan. Pieni huokaus karkasi Hermionen huulilta. Sanaakaan sanomatta tyttö nousi ylös ja käveli ovelle. Ovelta tuo vielä vilkaisi Harryyn, joka istui paikallaan samassa asennossa. Aivan kuin tyttö ei olisi edes käynyt huoneessa. Hermione sulki oven hiljaa perässään ja käveli portaat alas olohuoneeseen. Tytön astuessa ovesta sisään kaikki käänsivät katseena häneen, toiveekkaana.
-Mitään uutta?
Tonks kysyi, vaikka naisen ilmeestä näki, että hän tiesi itsekkin ettei mitään muutosta ollut tapahtunut. Hermione pudisti päätään ja lysähti Ronin viereen sohvalle.
-Tälle asialle on tehtävä jotain! Emme voi jättää häntä tuollaiseksi!
Ron huudahti ja huokaisi syvään.
-Emme me häntä tuollaiseksi jätäkkään. Saamme hänet kuntoon.
Hermione sanoi Ronille tarttuen tuota kädestä. Tyttö ei todellakaan tiennyt, miten he saisivat Harryn ennalleen. Kukaan ei tiennyt.
-Ainahan on se yksi vaihtoehto..
Molly aloitti varovaisesti, mutta hiljentyi melkein samantien.
-Ei! Äiti, me emme vie Harryä mihinkään!
Ron huudahti vihaisena, pompaten ylös sohvalta.
-Harry on meidän ystävämme, me emme vie häntä Pyhään Mungoon, emmekä mihinkään muuallekkaan!
-Ron rauhoitu..
Hermione sanoi ja kiskoi Ronin takaisin istumaan.
-Me saamme hänet kuntoon.
Tyttö toisti, edelleen tietämättömänä miten se onnistuisi.

Ron aukaisi oven ja astui sisälle pimeään huoneeseen. Harry istui yhdessä nurkassa, samassa asennossa kuin aamulla, samassa asennossa kuin eilen. Ron käveli Pojan luokse ja istui tuon viereen.
-Hei kamu.
Sanoo tuolle, yrittäen hymyillä, mutta yritykseksi se jäikin. Huokaisee ja laskee kätensä varovaisesti Harryn olkapäälle.
-Etkö sinä voisi edes yrittää? Tulla edes vähän vastaan tässä asiassa?
Ron puhui Harrylle rauhallisesti, toivoen että tuo tajuaisi edes osan hänen sanoistaan. Kun Harry ei näyttänyt reagoivan millään tavalla, Ron laski kätensä pois tuon olkapäältä.
-Kuule sinä et ole ainut joka tässä kärsii.
Tuhahtaa hieman ärtyneemmällä äänellä.
-Ginny oli minun siskoni! Sinä et ole ainoa joka menetti jotain rakasta ja tärkeää.
Harry värähti hieman, näytti ensimmäisen elonmerkin moneen viikkoon, kun Ron lausui Ginnyn nimen. Ron huomasi sen.
-Minä menetin siskon, rakkaan pikkusiskon jota olen pyrkinyt suojelemaan aina parhaani mukaan. Hermione menetti parhaan ystävänsä ja äitini menetti lapsensa, ainoan tyttärensä josta välitti todella paljon! Ja sinä vain..istut..täällä...
Ronin ääni särkyi viimeisen lauseen aikana, eikä tuo pystynyt sanomaan asiaansa loppuun. Poikaa suututti se, että Harry vain istui ja tuijotti eteensä. Tuo ei ollut ainut joka oli menettänyt jotain. Ja silti poika käyttäytyi niin.
-Sinä olet niin...itsekäs.
Tiuskaisee Harrylle.
-Ron..älä..
Hermionen itkuinen ääni kuului ovelta.
-Herm..älä sekaannu tähän.
Ron sanoi tuijottaen Harryä, joka edelleen vain katsoi päättäväisesti eteensä, mitään näkemättä. Ainakaan tästä maailmasta.
-Sekaannunpas!
Hermione väitti vastaan ja kävele poikien luokse.
-Eikö hän ole kärsinyt jo tarpeeksi, ilman että syytät häntä itsekkääksi?
Ron käänsi katseensa Hermioneen tuon sanat kuullessaan.
-Kenen puolella sinä olet?
Poika kysyi tuolta äkäisesti.
-Omallani. Olen pelkästään omalla puolellani.
Hermione vastasi tiukasti. itkuisuus hänen äänessään oli muuttunut suutumukseksi.
-Lopettakaa.
Käheä ääni, selvästi pojalle kuuluva ääni keskeytti Hermionen ja Ronin riitelyn. Molemmat käännähtivät lattialla istuvan Harryn puoleen. Poika oli puhunut ensimäistä kertaa moniin viikkoihin. Harry oli irrottanut kätensä polviensa ympäriltä, vaihtanut asentoa. Poika näytti väsyneeltä. Tuo oli väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikkin, sen huomasi kilometrien päähän.
-Harry! Sinä...sinä olet..
Hermione aloitti. Kyyneleet kohosivat tytön silmiin, tällä kertaa pelkästä ilosta. Tuo kyykistyi Harryn viereen ha halasi tuota lujasta.
-Olen elossa? Juuri ja juuri.
Harry päätti Hermionen lauseen, vastaten löyhästi tytön halaukseen.
-Me kaikki olimme niin huolissamme.
Hermione selitti irrtottautuessaan pojasta. Ron tuijotti hiljaisena Harrya ja Hermionea.
-Voisitteko te jättää minut hetkeksi yksin?
Harry esitti toivomuksen hiljaisella äänellä. Ron ähkäisi.
-Sinä et voi olla tosissasi! Olet ollut yksinäsi..
-Kolme viikkoa, tiedän.
Harry vastasi Ronille ennenkuin tuo ehti sanoa lausettaa loppuun. Ron jäi tuijottamaan Harryä hölmönä.
-Tottakai voimme.
Hermione sanoi nopeasti ennenkuin kumpikaan pojista ehti sanoa mitään. Hermione tarttui Ronia kädestä ja lähti vetämään tuota pois huoneesta. Kun he olivat molemmat ovella, Ron kääntyi vielä vilkaisemaan ystäväänsä. Tuo istui edelleen lattialla, katse suunnattuna heistä pois päin. Katse ei enää kuitenkaan ollut niin tyhjä kuin se oli ollut viimeiset kolme viikkoa. Siinä näkyi vihdoinkin jotain. Ron silmin niissä näkyi toivo.

Kaksi viikkoa myöhemmin tilanne näytti jo paljon paremmalta. Harry vietti aikaa muiden seurassa, joskus puhui potkiänkin juttuja. Kaikki näytti kääntyvän parempaan suuntaan.
Harry istui huoneessa, jossa oli viettänyt ne kolme viikkoa vain tuijottaen eteensä. Päällisin puolin Harry näytti taas omalta itseltään. Sisältä poika oli kuitenkin ontto. Hän ei ollut yhtään iloinen. Kaikki se iloisuus, kaikki oli vain pelkää esittämistä, etteivät muut huolehtisi turhaan. Harry laski katseensa kädessään makaavaan peilinpalaseen. Se oli kotoisin peilistä joka roikkui seinällä, rikkinäisenä. Poika ei jaksanut välittää käsivarressaan tykyttävästä kivusta. Kipu ei edes tuntunut kunnolla missään. Se oli lievää, melkein olematonta. Harry antoi peilinpalan levätä sylissään ja keskittyi taas tuijottamaan eteensä. Harry tunsi kuinka kyyneleet alkoivat valua hänen poskiaan pitkin. Poika ei ollut itkenyt ollenkaan niinä kolmena viikkona, kun hän oli vaipunut omaan maailmaansa. Ei niinä viimeisena kahtena viikkona, jolloin hän oli ollut mukamas paremmassa kunnossa. Ei aikaisemmin, kunnes nyt.
-Anna anteeksi..
Harry kuiskasi hiljaa. Sanat jäivät leijumaan huoneeseen. Huone tuntui pienenevän.
-..etten pystynyt pelastamaan sinua.
Poika jatkoi puhumista, korville jotka eivät ikinä tulisi kuulemaan hänen sanojaan.
-Anna anteeksi Ginny.
Harry kuiskasi viimeisen kerran ja painoi peilinsirpaleen pehmeään ihoonsa.

Ron kurkisti olohuoneen ovesta sisälle.
-Missä Harry on? En ole nähnyt häntä päivällisen jälkeen...
poika sanoi ja katsoi kaikkia paikalla olevia.
-Hän meni ylös. Tahtoi olla hetken rauhassa.
Hermione vastasi ja katsoi Ronia. Tytöstä tuntui, että he kaikki olivat viimeiset kaksi viikkoa vahtineet joka minuutti mitä Harry teki. Nyt kun tuo taas teki jotain. He kaikki olivat kuitenkin alkaneet luottaa Harryyn.
-Minä käyn katsomassa häntä.
Ron ilmoitti ja katosi oven raosta. Ron halusi viettää Harryn kanssa mahdollisimman paljon aikaa, jotta tuo ei taas vaipuisi siihen horrostilaan jossa oli ollu aivan liian kauan.
-Harry, mentäisiinkö vaikka lentämään...
Ronin lause jäi kesken, kun tuo näki Harryn makaamassa lattialla verta vuotavana.
-EI!
Ron huudahti kovaan ääneen ja juoksi Harryn luokse.
-Et kyllä tee tätä..
Ron sanoi hätääntyneellä äänellä ja panoi kätensä pojan vuotavan ranteen päälle.
-Tulkaa auttamaan!
Ron karjui. Portaitkosta kuului kiireisiä askelia. Ilmeisesti jo änen ensimmäinen huudahdus oli herättänyt huomiota alakerrassa. Ovelta kuului lyhyt kirkaisu, se kuului Hermionelle.
-Ei...ei..ei...
Kyyneleet alkoivat valua tytön poskia pitkin. Tuo vain jähmettyi paikalleen, ei pystynyt liikahtamaan eteen eikä taakse. Tonks ilmestyi oven rakoon.
-Mitä tapahtui?
Nainen kysyi Ronilta Kyykistyen tuon luokse.
-Mitä luulisit?! Löysin hänet tälläisenä..
Ron selitti hätääntyneenä, melkein hysteerisen kuuloisena.
-Tonks tee jotain!
Hermione huusi itkuisesti. Tyttö oli vajonnut polvilleen maahan, kyyneleiden valuessa entistä runsaampana virtana tuon poskia pitkin.
Tonks pudisti päätään ja muutama kyynel vierähti naisen kasvoille.
-Liian myöhäistä..
Tuo kuiskasi hiljaa, laski kätenä Harryn silmien päälle ja sulki ne.

*
Miksikö tein sen? Koska olin nähnyt rakkauden kuolevan liian montaa kertaa. Varsinkin silloin, kun se olisi ansainnut olla elossa.

~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~

En omista hahmoja enkä paikkoja, kaikki kuuluvat J.K. Rowlingille.

Joo...kirjoitusvirheita varmaan miljoona ja kaks ja pilkut sun muut vaikeat jutut päin mäntyä, mutta yrittää nyt ottaa selvää.
Laatu ei muutenkaan mitään parasta. Oli vain PIKKASEN tylsää, joten raapustin jotain musiikin innoittamana ^_^

Jos viitsit lukea, kiitän ja kumarran <3