IRC-Galleria

Se tuntui joltain kuin,, kuin.. Olisin herännyt hiljakseen, ajatus kerrallaan.. värit ja äänet.. en tiedä missä vaiheessa tarkalleen identiteettini kokoontui ensikerran. Paljon jälkeen sen kun silmäni avautuivat, ehkä vuosia. Tai ehkä ennemmin, en tiedä.

Ihmettelen yhä, niinkuin silloin ensikerran.. sitä miten tiedostan ja koen.. olen. Ja sinä päivänä, kun tajusin, että olen, tajusin myös että lakkaan olemasta. Sitä ajatusta ei tiedostava voi sietää.. se on ja aina tulee olemaan, ihmisen suurin pelko - jokaisen pelon pohja.

Tuntuu oudolta. Olen täälä, mutten silti ole. Ruumis, jota kannan on minun, tunnistan sen. Mutta en pidä sitä omananani.. Olisi istuttava, rauhoituttava.. Mutta.. kirjaan vain tämän

Parempi olla koskematta mihinkään. Hän joka ei tunne, ei tiedä miltä mikään tuntuu. Voin satuttaa itseäni huomaamattani.

Olisipa sanoja.. normaaleja tuntemuksia mihin verrata. Tiedätkö? Niinkuin unenomainen, tai raskas.. mutta ei.. ei mitään sellaista vaan puhdasta hulluutta ja ei, ei sellaista.

Maanantai.. Ja viikonloppu takanani. Kuin jostain novellista jota luin puolihuolimattomasti. Istu sitten siinä ja todistele itsellesi, että se jonka luit, on sinun todellisuutesi.. En epäile, mutta en myöskään sitä että voin pian herätä sängystäni niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Kulkevat vailla kritiikkiä ja saarnaavat ehdottomuutta. Todellisuus on niin iso ettei sitä pysty käsittelemään, ainostaan rajaamaan ja taas rajaamaan kunnes kädessä on niin pieni pala, että sitä voi käännellä ja katsella.

Aistit eivät koe vaan aivot, ja nekin vain vasten oppimaansa. Niin paljon jää näkemättä, niin paljon kokematta..

Puoliksi unta ja puoliksi vihaa. Tee ansa niin saat tietää. Niinpä niin..
Mutta parempi luulla ja sietää kuin kuulla ja tietää.

Niin niin, puoliksi sielua ja puoliksi lihaa.

Koita nyt sitten tästä koota jokin kokonaisuus, jota voisi ajatella
ilman että satuu.. Kun se mitä ymmärtää, ja se mitä tuntee ovat
asian kaksi vastakkaista puolta.

:)

missä tyhjyys loi, eikä ahdistanut. Minä pyydän, myöhemmin..
pyydän päästä sinne missä olin kun hymyilin.. Onko sellaista
luvassa niille, joilla on varaa eikä aikaa ja joilla aika on rahaa..

ei tuhat kultaista, eikä luku, eikä määrä, eikä suure...
vie minua sinne missä olin kun hymyilin.

Paskaa.. ihan vitun paskaa..

Paskaa niinkuin harmaat seinät, ja pimeä tunneli

Paskaa niinkuin märkä tie ja vetiset pinnat...

...ihan vitun paskaa..

:(

...mainintoja itselle.

Ovat kaikki tavallaan ja vain omista syistään typeriä. Niinkuin minä kerran, ja sitten taas.
Sitten kun tulin vanhemmaksi enkä enää varsinaisesti ajatellut, ja katsoin itseäni kerran ja häpesin.

Mutta en silti.. pysty olemaan mieleni kanssa eri mieltä, ja ehkä siksi, ehkä siksi ymmärrän etten kasva ja kartuta vaan enemmänkin kangistun ja kasautan.

Ja sitten, ja sitten kerran taas olen yhtä tyhmä kuin aina ja katson itseäni niinkuin ennen ja häpeän.

Kyseessä on paradoksi iän ja kokemuksen suhteesta viisauteen.

Käsitellä historiaa. Miten tietäisi miltä minkään pitäisi tuntua.. Miten mieli, joka kerran oli niin vahva ja hallitsematon, on äkkiä tyyni. Ei kaipaa mitään, ei halua mitään.

Kun tarkastelee muita, huomaa että monet samassa ovat myös mieltään samoja. En siis ole muuttunut erilaiseksi vaan samanlaiseksi. Ja aika jossa olin, oli poikkeuksellinen.

Onpas se nyt vaikeaa.. kehittyvä piilevä ja vahva. Jos nyt vaikka kaikki mikä on, muistuttaa ja näyttää häneltä niin entä huomenna.. Entä siitä ylihuomenna.. Surullinen on alkuun helpottava tunne ja sitten vasta lamaannuttava. Kun tajuaa mistä on kyse...

Tämä oli ensimmäinen jonka kunnolla tunsin, tai ainakin luulen niin.. Ja sitten menetin.