Olen jättänyt vanhan taakse ja kävelen punaiset ruusut kädessäni.
Vaikka ympärilläni on hukkuneiden ja tukahduttujen unelmien hautausmaa.
Hymyilen silti käsittämättömällä tavalla.
Uudet unelmani ja haaveet saavat sen aikaan.
En kulje mustissa vaan purppurassa valkoiset pitsien reunoittamassa mekossa.
Näen jo portin raollaan kaukana edessäni, joka aukeaa hetki hetkellä enemmän.
Portilla seisoo hahmo. Alan juosta mutta matka ei lyhene ikä hän tule vastaan, sulkee vain portin. Jatkan juoksemista, mutta nyt matka näyttää lyhyemmältä.
Tartun porttiin vaipuen polvilleni. Kyyneleeni ei silti tahdo tulla.
Vaan ne jää kurkkuun tukahduttaen ilon ja hymyn.
Pelkoni kasvaa ja vanhat muistoni nousee kuolleista tullen vierelleni.
Lohduttaen ne laittavat kätensä hartioilleni. Rohkaisten nousemaan.
Ne pyytävät seuraamaan, mutten en lähde.
Ymmärtämättä muistot lähtevät.
Jään taas seisomaan portille odottamaan milloin se avataan.
Siellä se on ikuisuus.
Muualla se voi olla tunti tai päivä. kuka sen tietää.
Odottaen ratsastavaa ritariani odotan yötä päivää.
Tulisipa se pian.