Muistan oman syntymäni vielä varsin hyvin. Havahduin siihen, että vieressäni oleva siittiö antoi minulle nimen. ”Simo”, hän sanoi.
Simo Siittiö tunsi olonsa levottomaksi suurkaupungin sykkeessä ja päätti lähteä kohti suurta tuntematonta.
Meillä oli tapana nimetä toinen toisemme, sillä kukapa muukaan meitä siittiöpoloja nimeäisi.
Venyttelin pyrstöäni raukeana, aivan kuin olisin juuri herännyt pitkiltä päiväunilta. Katsoin sitten tarkkaavaisesti minut nimennyttä siittiötä. Sanoin hänelle:
”Hyvä on. Sinä olet sitten Saila.”
Näin minä synnyin.
Ensimmäiset hetkeni Sailan kanssa ovat minulle onnellisia muistoja. Valitettavasti en ehtinyt elää huoletonta lapsuutta kuin muutaman sekunnin verran. Sitten sisälläni alkoi myllertää eteenpäin puskeva epämääräinen polte.
Levottomuus kasvaa kiihkeän suurkaupungin sykkeessä
Myöhemmin huomasin, että sama levoton tunne vaivasi koko yhteisöämme. Me siittiöt nimittäin asumme Kiveskummun miljoonakaupungissa, joka vetää levottomuudessaan vertoja mille tahansa suurkaupungille.
Tunsin itseni Kiveskummussa hyvin yksinäiseksi. Minusta tuntui kuin en olisi samanlainen kuin muut. Ajattelen asioita, eikä Kiveskummussa pidetty siitä.
Esimerkiksi ensimmäisellä koulutunnilla sain kuulla kunniani. Sanoin opettajalleni, että me siittiöt olemme historiallisesti tärkeässä liitoskohdassa. Että me olemme ikään kuin aamunkoi, mutta tämän kauniin ajatuksen takia – voitteko kuvitella – opettajani määräsi minut vihaisena nurkkaan.
”Simo”, hän torui. ”Tämä on uimakoulu, eikä mikään filosofian laitos! Sinun tehtäväsi on uida ja sillä selvä. Mieti tätä ajatusta nurkassa kunnes sisäistät sen.”
En tiedä miksi, mutta en pysynyt tottelemaan. Ajattelin salaa nurkassani syvällisiä ajatuksia. Keitä me siittiöt olemme, mistä me tulemme ja minne me olemme menossa? Ja mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän minusta tuntui, etten kuulunut yhteisöömme. Tahdoin karata koululaitokseni tylsämielisyyttä ja syöksyä uuteen maailmaan.
Kohti suurta tuntematonta
Kun koulupäivä lopulta päättyi, minut päästettiin nurkasta ja sain lähteä tovereideni vanavedessä pitkin Kiveskummun historiallisia kanavia. En kuitenkaan riemuinnut solurakenteissani, vaan raskasmielinen levottomuus oli nakertanut tiensä syvälle minun tumaani saakka.
Niinpä päätin hetken mielijohteesta lähteä karkumatkalle. Älkää kysykö miksi. En vieläkään tiedä.
”Simo”, Saila Siittiö huusi perääni. ”Minne sinä menet?”
Mutta häntäni vispasi kuin viimeistä päivää ja syöksyin eteenpäin kohti suurta tuntematonta.
Huomasin pian, että olin aivan yksin. Ensimmäistä kertaa jo puoli päivää kestäneessä elämässäni olin yksin!
Tulin pian suurelle koskelle ja menetin hetkeksi toimintakykyni. Kiveskummun kapeisiin ja rauhallisiin kanaviin tottuneelle pienelle siittiölle tämä virta oli ymmärryskyvyn tuolla puolen. Se kohisi ja kuohui aivan kuin koko maailma olisi halunnut ryöppyä eteenpäin.
Minä myönnän nyt, että pelkäsin kovasti. Koko pitkulainen vartaloni tärisi, kun ajattelin itseäni tuon virran vietävänä. Tiesin kuitenkin, etten voisi enää perääntyä. Minä tiesin, että minun tehtäväni oli sukeltaa virtaan ja niin minä tein.
Simo saapuu siittiöiden pyhäkköön
Arvaatte varmaan, minkälainen kyyti minua odotti. Oli kuin olisin käynyt jokaisessa huvipuiston laitteessa vuoron perään. Kun vihdoin virta laantui, huomasin olevani täysin vieraassa ympäristössä. Olin tullut avaraan saliin, jossa äänet kaikuivat aivan toisella tavalla kuin Kiveskummussa. Minusta tuntui hyvin juhlalliselta. Ajattelin, että tämän täytyi olla siittiöiden pyhäkkö.
Yhtäkkiä huomasin, että suuri joukko siittiöitä ui minua kohti. Oliko kaikki nämä siittiöt lähetetty hakemaan minua takaisin? Lähdin uimaan niin nopeasti kuin vain pystyin. Siittiöiden joukko tuli perässäni vinhaa vauhtia.
Huomasin salin yhdellä seinämällä tunnelin suuaukon. Päätin harhauttaa perässä uijat. Uin ensin lähelle salin reunaa ja hidastin vauhtia. Siittiöt seurasivat minua. Annoin heidän tulla aivan kintereilleni, kunnes pinkaisin tunnelin suuaukkoa kohden ja sujahdin tunneliin. Takaa-ajajat eivät ehtineet hidastaa vauhtiaan, vaan he uivat päin seinää.
Minä uin yhä kiihkeämmin tunnelia pitkin eteenpäin. Tunsin, että jokin kutsui minua tunnelin päässä. Sitten kuulin takaa tutun äänen. Se oli Saila Siittiö.
”Simo! Odota. Uidaan yhdessä”, hän huusi.
Olin hyvin onnellinen tavatessani juuri Sailan täällä vaarallisessa ja yksinäisessä paikassa. Uimme loppumatkan Sailan kanssa vieretysten. Kerroin hänelle kaiken, mitä minulle oli sattunut ja hän kertoi minulle, kuinka Kiveskummun kaupunki oli joutunut omituisen luonnonmullistuksen kouriin.
Hän kertoi, kuinka kaupungin asukkaat olivat paiskautuneet oudon virtauksen mukana ulos kodeistaan tähän outoon ja vieraaseen saliin. Eikä siinä vielä kaikki! Useat siittiöt – monet heistä olivat minullekin tuttuja – olivat kuolleet luonnonmullistuksen kourissa.
Tunsimme molemmat suurta myötätuntoa muita siittiöitä kohtaan. Oli ikävä ajatella, että uljas Kiveskummun kaupunki ammotti nyt tyhjyyttään.
Valtava pallomainen olento lähestyy
Siinä muita siittiöitä surkutellessamme huomasimme, että valtava pallomainen olento lipui meitä kohti. Ennen kuin ehdimme edes kunnolla säikähtää, olento puhui meille syvällä ja matalalla äänellä:
”Arvon siittiöt. Olette päässeet määränpäähänne. Käykää sisään, olkaa hyvä.”
Saila otti ohjeesta vaariin ja ampaisi pallon sisälle. Itse yritin samaa, mutta en pystynyt enää läpäisemään pallon seinämää. Samalla hetkellä pallo lähti liikkumaan eteenpäin.
Katselin haikeana ainoan ystäväni perään. Silloin kuulin jälleen pallon puhuvan. Mutta tällä kertaa ääni oli erilainen. Se kuulosti hieman Sailan ääneltä, mutta samalla siihen oli sekoittunut pallon kumea ja jyrisevä ääni.
”Älä pelkää Simo. Jäljessäni tulee toinen pallo. Mene sen sisälle ja voimme kasvaa isoiksi yhdessä.”
Katsoin toiseen suuntaan ja toden totta toinen valtava pallo lipui majesteettisin liikkein minua kohti. Uin suurella nopeudella päin palloa ja pujahdin sen sisälle.
”En ollut enää pelkkä Simo”
Menetin tajuntani heti kun olin läpäissyt pallon ulkokalvon. Minulla meni hyvin pitkään ennen kuin pystyin jatkamaan päiväkirjani kirjoittamista. Olimme silloin jo kasvaneet Sailan kanssa valtavan suuriksi. Näin jälkikäteen ajateltuna minulle kävi kuitenkin jotain tämän tapaista:
Kun heräsin, tunsin itseni täysin erilaiseksi. En ollut enää pieni ja vikkelä siittiö, vaan valtavan kokoinen pallo, joka jakaantui ja kasvoi. En oikeastaan ollut enää pelkkä Simo. Minun on hyvin vaikea selittää miltä minusta silloin tuntui, mutta se oli selvää, että olin liittynyt johonkin toiseen. Tunsin itseni täydemmäksi ja kokonaisvaltaisemmaksi kuin aikaisemmin.
Olemassaoloni siittiönä tuntui kaukaiselta menneisyydeltä. Ja kun nyt ajattelin elämääni siittiönä, se alkoi tuntua yhä vieraammalta. Ikään kuin muistot olisivat kuuluneet jollekin toiselle.
En tuntenut enää ahdistavaa levottomuutta, vaan olin täysin seesteinen. Minusta oli tullut unelias, enkä oikein jaksanut pysyä hereillä. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että raskas työ oli ohitse ja seuraavaksi oli aika elää – mitä ikinä se sitten tarkoittikaan.
