IRC-Galleria

Olen jo vuosia pyrkinyt kehittämään hyvää tekniikkaa kananmunan kuorimiseen, mutta vasta eilinen kuorintakoe tuotti ennennäkemättömiä tuloksia. Huomasin, että kun kananmunan kuoren rikkoo polvea vasten, sillä on taipumusta haljeta kahteen osaan (yhden empiirisen kokeen jälkeen päättelin jo näin olevan). Eilen sain siis kananmunan kuorittua siten, että kuoripalasia oli tasan kaksi (ennätys!). Tämän vähempää paloja ei luultavasti pysty edes olemaan. Kokeilin polvitekniikkaa myös tänä aamuna, joka todisti aavistukseni oikeaksi - kananmunalla on taipumusta haljeta melko siististi, kun sen kohtaa polven oikealla vauhdilla. Halkeama tosin oli hieman levinneempi kuin eilen, sekä kananmunan keltuainen jäi kokonaiseksi, vaikka valkuainen halkeisikin kokonaan. Tämä hankaloitti puoliskojen kuorimista.

Voimakkuuden pitää olla tarpeeksi suuri, jotta isku halkaisee munan rakenteet tarpeeksi tehokkaasti, mutta ei kuitenkaan liian iso, sillä muuten muna leviää käteen. Munan tulee olla vaaka-asennossa, jotta iskuvoiman suunta on oikea. Luulisin, että mitä tarkemmin isku osuu munan ympäryksen leveimpään kohtaan, sitä paremmin se halkeaa tasaisesti.

Tutkimukset etenevät seuraavaksi toisenlaisiin iskualustoihin, kuten kyynärpäähän ja ranteeseen. Kuoripalaennätystä on vaikea enää rikkoa, mutta tekniikka tulee silti hioa loppuun asti. Kaikenlaiset kananmunankuorintakokemukset ovat tervetulleita. Tarvitsen niitä tutkimukseni tueksi.

Öiset Carcassonne-himoni heräsivät. Ehkä menenkin näkemään unta pelistä, niin ei tarvitse hankkia sitä oikeasti.

Tätä mietin hiljaa itsekseni. Ja tulin siihen tulokseen, että itse asiassa lähes kaikki hyvät päätökset ovat jollain tavalla outoja tai ennalta-arvaamattomia. Luciano Benettonkin sanoi, että "Hullut yritykset ovat aina muita jalompia.". Mutta hulluushan on vain vapautumisen merkki, ja vapautuminen on polku onneen.

Eilen kirjoitin yhteensä 6 sivua tekstiä, mikä on melkoinen saavutus minun asteikollani. Tiimiakatemian uudelleenaktivoituminen on näemmä melko energisoiva juttu. Ja niin karulta kuin se kuulostaakin, niin parisuhteen päättyminen on myös vapauttanut paljon aikaa tehdä sellaisia asioita, mitä on jo pitkään pitänyt tehdä. Olen siis lukenut menneeseen itseeni verrattuna hyvin paljon kirjoja, ja toivoisinkin pystyväni pitämään tämän hyvän vauhdin nyt kun kerrrankin olen sen saavuttanut. Kirjoittaminen tuntuu jollain tavalla vaativan lukemista, ja samoin myös oman firman juttujen kehittely.

Tuntuu aivan saatanan hyvältä. Maailma on ihan perkeleen siisti paikka. Ja voi helvetti, että tuokin piti noin vitun brutaalisti sanoa.

On mukava nähdä, kuinka oma rakas Peruna-yhteisöni elää ja on hyvissä voimissa (Peruna). Nyt on perunoiden kulta-aika.

Lisäksi uutena tulokkaana on hieno Uudet perunat <3 -yhteisö, jota ei sovi myöskään aliarvioida.
Uudet Perunat <3

Ei sovi myöskään unohtaa hienon orkesterin, Pseudoeuphorian yhteisöä:
Pseudoeuphoria

Hiphei, loma mözähtää käyntiin ensi viikolla, ja silloin vierailen useammassakin hienossa UE-kohteessa jännien tyyppien kanssa. Myös Tampere saa tuta läsnäoloni ensi viikon alussa.

Haluaisin tässä piakkoin pystyttää uuden valokuvanäyttelyn. Se tosin saa odottaa kunnes jonkinlainen rahataloudellinen avuste ui läheisyyteeni.

Onpa paljon levyjä, joita pitäisi hankkia, tässä muutamoinen:
Fischerspooner - Odyssey (myös #1)
The Postal Service - koko tuotanto (Give up + EP:t)
Maj Karma - Ukkonen

Välillä pienempiä asioita.

Olen varmaankin ollut jotenkin erityisen onnekkaassa asemassa, sillä eteeni ei ole toistaiseksi tullut juurikaan vittumaisia asiakkaita. Lähes aina olen saanut tehdä sellaista graafista ilmettä, mikä on tuntunut itsestä hyvälle, eikä duunin tekeminen ole tuntunut sielun myymiseltä. Kaupungintalolla sivaria suorittaessani tietty useampaankin otteeseen homma tuntui mekaaniselta, mutta ei sekään tunnu niin pahalta kuin omasta mielestäni hyvän näköisen grafiikan korvaaminen kuralla...vain siksi, että asiakas haluaa sen sellaiseksi.

Graafikkona ei pitäisi koskaan kiintyä työhönsä, tai ottaa sitä liian henkilökohtaisesti, koska silloin tulee juuri tällaisia yhteentörmäyksiä. Mutta toisaalta - mitä vikaa yhteentörmäyksissä? Kyllä minä sen verran vakaasti kuitenkin luotan omaan näkemykseeni, että tiedän mikä näyttää hyvältä ja mikä ei. Tietenkään ei ole pakko kytkeä omaa nimeään tekemäänsä työhön. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos ei pysty allekirjoittamaan omaa työtään, niin silloin sen tekeminen on haitallista. Ei kenenkään pitäisi tehdä sellaisia asioita, joita vastaan sydän sanoo ei.

Silti minä kuuntelen asiakasta ja teen kuten hän sanoo, vaikka se on väärin. Ja miksi? Koska minun täytyy ansaita elantoni. Raha on voimakas ja huonoin argumentti.

On kyllä toisaalta niinkin, että jos sanoo asiakkaalle ei, tulee todennäköisesti tilalle parempi ja soveliaampi asiakas. Tässä tilanteessa ei vaan ole paljoakaan valinnanvaraa. Täytyy vaan yrittää tehdä kaikkensa sen eteen, että jatkossa olisi enemmän varaa sanoa "nej".

Voisin kirjoittaa tänne suomeksi Helsingin Hanasaaren A-voimalassa käynnistä, mutta linkitänkin sen sijaan englanninkieliseen versioon:
http://c2162.deviantart.com/journal/9101901/

Maailmassa on ihmisiä, jotka eivät löydä elämälleen tarkoitusta. Tuntuu, että minulla on liiankin monta tarkoitusta elämälleni...niitä kaikkia ei ehdi millään toteuttaa. Tällä hetkellä (kuten hyvin monena aikaisempanakin hetkenä) suurin toteutumatta jäänyt elämän tarkoitus on pop-elektromusiikin. Minusta tuntuu, että osaisin tehdä hyvää elektroa, mutta jostain syystä se ei ole vielä päässyt minusta ulos. Pet Shop Boysin uuden albumin ennakkokuuntelu ja uuden singlen b-biisi The Resurrectionist on herättänyt äärimmäisen suuria haluja tehdä elektronista, älykästä pop-musiikkia. On kausia, jolloin raskas musiikki maistuu erityisen hyvältä, tai kitararokki maistuu, mutta himo elektronista musiikkia kohtaan ei koskaan laannu.

Ja sitten aikaansaamisen salaisuuksia ratkomaan: olen pohtinut, että eri tyyppisille tekemisille on hyvä olla määritelty tilansa, jotta voi todella keskittyä kulloinkin käsillä olevaan asiaan. Esimerkiksi työt on hyvä tehdä työpaikalla, eikä kotona. Kun eri sävyisille tekemisille on valmiiksi varattu aika ja paikka, on niihin helpompi päästä sisälle. Kotona on niin paljon erilaisia virikkeitä, että niiden välillä on liiankin helppo seilata. Kaiken tekemisen ei tietenkään aina tarvitse olla tuloksekasta, ja on varmasti hyväkin, että kodin aktiviteetteihin on helppo tarttua ja äkkinäisten mielihalujen mukaan voi mennä. Mutta ainakin itse luulisin, että jos esimerkiksi musiikin tekemiselle on varattu aika ja paikka, on helpompi saada jotain aikaan. Kun aika on ennalta sävytetty tietynlaiseksi, varautuu tulevaan tekemiseen jo henkisellä tasolla aivan eri tavalla, verrattuna siihen, että jotain ryhtyisi vaan tekemään. Esimerkiksi jos työpäivän aikana on tietoinen siitä, että sen jälkeen on aikaa tehdä musiikkia, valmistautuu siihen alitajuisesti ja henkisesti...odottaa sitä hetkeä ja lähtee töistä sellaiseen aikaan, että musiikintekoympäristöön tulee ajoissa.

Inspiraatiota on tietty hankala ajoittaa johonkin tiettyyn jaksoon, mutta jos sen syntymiselle ei ole varattu yhtään aikaa, ei tule mitään ulos. Alitajunta on siitä mukava väline, että se kyllä hauduttelee niitä parhaita ideoita ja ylläpitää käsitystä hyvästä taiteesta.

Siispä - on aika etsiä treenikämppä.

Osallistuin Kosketuksessa Apulanta -TV-livetaltiointikeikka-arvontaan viime viikon lopulla ja äärimmäiseksi onnekseni voitin pääsyn kyseiseen tapahtumaan. Keikka sisälsi kaksi settiä - akustisen ja sähköisen. Materiaali tulisi painottumaan Aivan kuin kaikki muutkin -levyn materiaaliin. Ihan vaan selvennykseksi, että tämähän on Apulanta-diggarin märin mahdollinen uni. Aikataulu oli suhteellisen kiireinen - osallistuin arvontaan lauantaina, liput arvottiin sunnuntaina ja keikka oli tiistaina. Onneksi sain auton lainaan ja pääsin keikalle.

Matkalla sattui erinäisiä kommelluksia, mutta ne eivät ole oleellisia...siispä siirryn suoraan asiaan. Akun tehtaan pihalla seisoskeli sekalaista sakkia, painottuen nuoreen yleisöön. Paikalla oli myös hieman vanhempia diggareita. Pienen odotuksen jälkeen jengi kutsuttiin sisään, nimet tsekattiin ja kännykät pyydettiin jättämään narikkaan. Näkymä kuvausstudion sisällä oli hämmentävän upea: vanhoja pyöriä ripustettu roikkumaan, kahvipapusäkkejä autonrenkaiden päällä tuoleiksi aseteltuina, mukavia vanhoja sohvia, hehkulamppuja...kaikki tämä kuorrutettuna usvan hämyssä hohtavilla värivaloilla. Ensivaikutelma oli kodikas ja elämyksellinen. Tarjolla oli myös juotavaa, joka maksoi hyvin vähän (30-50 senttiä lasi, riippuen koosta, ei alkoholijuomia).

Hetken päästä Apikset astelivat bäkstagelta (jonka virkaa hoiti muutama näköesteeksi asetettu puuseinänpalanen) lavalle. Sami oli juuri saapunut 18 tunnin lennoltaan Singaporesta, ja hänen soittovirheensä pyydettiin antamaan (taas) anteeksi. Oikeestihan Jönssi veti oikein kivasti, vaikkei ollutkaan harjoitellut ihan kaikkia setin biisejä. Muistaakseni ensimmäiseksi soi Teit meistä kauniin. Tonin lauluääni on kyllä kehittynyt äärimmäisen paljon AKKM-vuosista, sen huomasi erityisesti Hallaa EP:n bonusbiisissä Unenkansa - tämä tuore akustinen versio päihitti mennen tullen kahdeksan vuotta sitten levytetyn version. Akustinen tulkinta oli eksoottisimmillaan 005:n lopussa, jossa levyllä oleva samplebiletys sai mielenkiintoisen suullisen tulkinnan.

Joka biisin välissä yleisöllä oli mahdollisuus esittää bändille kysymyksiä. Toni ei keikan aikana ollut kertaakaan maininnut sanaa "juhlayleisö", joka on ollut viime vuosien keikoilla melko standardi kutsumatermi. Kysyin sitten, että
- "Onko nyt jokin vialla, kun yleisö ei ole juhlayleisö?"
- "Hmm..yleensähän nuo juhlayleisöjututhan on sillein vähän keikan loppupuolella"
- "Ei, kyllä ne on yleensä ihan joka välissä."
- "No niin kyllä onkin".
Hetken kuluttua juhlayleisöä kiiteltiin saapumisesta ja seuraava biisi alkoi. Aivan kuin kaikki muutkin -levyn ulkopuolelta soitettiin vain Odotus, Unenkansa ja eräästä uudesta biisistä C-osa (mielenkiintoinen valinta). Riffi kuulosti aika heavylta. Ehkä jopa hieman mokomamainen... Joka tapauksessa lupaava meininki siinä.

Uudesta materiaalin luonteesta kyseltiin ja se on kuulemma "energisempää". Tulevan levyn biisejä on jo jonkin verran kasassa. Kuulemma on vaikea arvioida omaa uutta tuotantoa, koska "samaa biisiä on tehty vuodesta 1998".

Moneen väliin vedettiin ihmeellisiä covereita...sekä akustisen että sähkösetin aikana. Hilpeää. Toni kertoi myös myytävänä olevan rivitaloasuntonsa laatoituksien korjaustöistä sekä niinikään kaupan olevan Sipen kotitalon myynnistä - "Siinä todellinen fanisälppä!".

Apulannan luottamus nykyteknologiaan on vahva, sillä eräänkin biisin kertosäe otettiin kesken kaiken uusiksi, koska se meni ensimmäisellä yrityksellä vähän miten sattuu. Soolokin soitettiin sitten kolme kertaa. Läpäksihän tuo touhu meni, eikä uudetkaan "otot" oikein skulanneet. "Miksaaja saa sitten copypastettaa nää kohilleen."

Ylipäänsä keikka oli todella lämminhenkinen ja keskusteleva. "Kosketuksessa" on erittäin hyvä nimi tapahtumalle. Yleisö todella tapasi bändin. Live tulee telkusta ulos joskus ensi vuoden puolella YLE Teemalta, kun kaikilla on digitelkut.

Keikalta poistuessa oli kyllä perhanan hyvä fiilis. Tunsin kyllä itseni todella etuoikeutetuksi, kun sain kokea tällaisen sydämellä soitetun konsertin. Bändi haluaisi kuulemma soittaa enemmänkin akustisia keikkoja....maistuisi ainakin minulle. Toivottavasti tämä Kosketuksessa-live päätyy joskus jollekin tulevalle DVD:lle.

Kyllähän keikasta vielä enemmänkin kirjoittaisi, mutta...nyt on aika tehdä omaa taidetta. Taide katalysoi taiteilijaa.

Tsekkaa http://www.kosketuksessa.fi