IRC-Galleria

Vihdoinki pääsen taas kuuluttamaan itestäni. Tääl on tasan yks kone ja seki yleensä pikkupoikien valtaamana. Ootte varmaan ollu tosi huolissanne, ku musta ei kuulunu eilen yhtään mitään, mutta ei hätää: täällä ollaan ja suht hyvässä kunnossa.
Toi hieronta mitä niin kovasti odotin.. no, se ei ollut ihan sellasta ku odotin. Tuntu se ihan mukavalta kaikilla kerroilla (oon käyny jo huimat kaks kertaa), sillon ku hierotaan alaselän lihaksia, jotka ei oo kipeenä. Ennen noita hierontoja, en tiennytkään, että mulla on niin jumissa olevat hartiat. Se ei ollu rehellisesti sanottuna kovin rentouttavaa se hartioiden hinkkaus :/
Viro on vähän ku laimennettu tai surkeasti kopioitu suomi. Täällä kaikki on vähä ala-arvosempaa ku meidän rakkaassa kotikonnussa; ruoka, ihmiset, kieli ja varsinki rakennukset (no taloja ei kyllä edes pitäs verrata suomeen).
Ruokailu ei oo ollu mikään makuelämys täällä. Perus elintarvikkeetkin (maissi, herneet, jopa maito) maistuu täällä jotenki oudolta. En tajua miten nää ei täällä osaa tehdä normaalia ruokaa, meidänki hotelli on kai joku 4 tähden, mutta kastike lillu rasvassa pahemmin ku eevan isän jauhelihakastike, ja se on aika surkeeta jo (anteeks eeva, totuuden täyty tulla joskus julki).
Virolaiset ihmisistä, tai no siis naisista, näyttää jokainen vähä enemmän tai vähemmän huoralta, ainakin suomalaisiin verrattuna. Täähän on vaa mun mielipide mut sitähän te ootte täällä kuulemassa.
Niin ja nää talot. Eeva vois tykätä kierrellä täällä, koska lähes kaikki talot on vanhoja puutaloja, jotka on paljon suuremmalla mielikuvituksella rakennettu ku suomalaiset uudet rivitaloslummit. Mutta nää vanhat rakennukset, on jokainen ihan romahtamispisteessä, maali halkeilee, ikkunoita on rikki ja piha rehottaa. Täältä sais varmaan halvan asunnon, mutta paljon suuremmat kustannukset tulis sen röskän kunnostamisesta asumiskelpoiseks. Eilen ku oltiin kävelemässä pienen matkan päästä keskustasta, maisema muuttu aavemaiseks. Taivas oli ihan pilvessä, talot näytti kaikki kummitusröttelöiltä, ihmisiä ei näkyny missään ja yläpuolella sähköjohdot roikku valtoimenaan.
Tossa on muuten ihan vieressä vallan valloittava merenranta: rantaviivaa silmänkantamattomiin, hiekka todella pehmeetä ja jätskikioskeja jäniksenloikan välein. -Ei siitä vaan mitään iloa ole ollut, kun aurinko on muuttuna täysin ujoks, mutta sade sentään muistaa meitä useinkin. Kertokkaa nyt joku että siellä suomessa on porottanu aurinko taukoamatta ja että te ootte vaan maannu rannalla, koska on ollu liian kuuma mihinkää muuhun!
Kaikenkaikkiaan tää "paratiisiloma" ei oo ollu ihan mun mieleen. Tää kaupunki täällä ei todellakaan vastaa mitään etelänunelmaa, sää on huono, hieronnan jälkeen on lihakset kipeinä ja kylpylälillumisen jälkeen silmiin sattuu. Kaiken lisäks mä joudun nukkuu marikan vieressä, koska joku ääliö on kahlinnu meijän sängyt kiinni toisiinsa nippusiteillä!! Ku tuun kotiin en panis pahakseni vähän mielekkäämpää seuraa (winkwink!!).

Ens yön joudun vielä virumaan täällä, mutta sunnuntaina on nokka kohti kotia. Oletan että olette kaikki porukalla toivottamassa mut tervetulleeks kotiin satamassa joskus iltapäivä neljän aikoihin (voin antaa myöhemmin tarkempaa informaatiota ;>).
Terveiset siis teille kaikille, joita rakastan (tiedätte kyllä jos kuulutte siihen kastiin.), ja ihan erityiset terveiset Kirsille, joka on joutunu jo lähes kolme viikkoa virumaan maltalla ilman mua ja Antille, jota ei oo näkyny koko kesänä (pitäähän sitä lomaa välillä pitää jopa munki seurasta!).

Jeejee, iloisella perhelomalla Viron Pärnussa. Lähdettiin aamulla ennen kaheksaa ja perillä oltiin vast puol neljän jälkeen. Samassa ajassa ois päässy vaik Kreikkaan. Dösässä oli joku saatanan puliveivari, joka kaulotti ja hoilotti puolet matkasta. Oon nyt hyvin pettyny itteeni ku en huutanu sille "turpa kii" vaikka niin kovasti mieli teki.
Hotelli on ulkootäpäin aika kämäsen näkönen, mut sisältö oli ihan jees yllätys. Sain sentäs yhteisen huoneen marikan kaa, ettei tartten niitten yhtien idioottien (joita vanhemmiksikin kutsutaan) kaa olla samas huonees koko aikaa. Meijän huone on ihana, kesäisen vaaleanvihreen sävynen <3 JA meillä on oma parveke! Tänään vielä päästään tohon kylpylään, joka tossa alakerrassa odottaa ja huomenna siihen kauan ja hartaasti odotettuun hierontaan, jota mun selkäni niin kovasti kaipaa.
Niin muuten, kun lähettiin, suomessa oli yli 20 astetta lämmintä, aurinko paisto ja ihana päivä tulossa. Täällä, on kylmä, taivas ihan pilvessä ja tulee! Grrreit.

P.S On nyt jo ikävä teitä kaikkii <3

...MUN HOUSUT HAJOS! Mun rakkaimmissa, ihanimmissa maastokuosisimmissa housuissa on reikä perseessä! Ei. KAKSI reikää! Mitä mä teeeeeeeeeeeeeen?

Haluan pelastaa maailman. Tahdon lopettaa ilmastonmuutoksen, tasata väestönkasvun ja pelastaa sademetsät. Haluan palauttaa maailman siihen tilaan, joka se oli ennen ihmisen haittavaikutuksia. Olen valmis tekemään tämän eteen mitä vain, kärsimään esteistä ja jatkaa edelleen pää pystyssä tavoitteeni saavuttamiseksi, yrittää väsymättä.
Mutta koskaan en maailmaa pelasta, en tee töitä sen eteen, en edes yritä. Sillä haluan pelastaa maailman vain tänään. En halunnut sitä eilen, en halua huomenna. Vain Tänään.

Olen suurkaupungin syrjäkadun kasvatti. En muista kauan olen täällä ollut, mutta näistä roskaisista kujista on tullut kotini. Seison pienellä aukiolla. Minua ympäröi taivasta hipovat kerrostalot, suojamuurit. Nojaan kylmään betoniseinään. Se tukee minua viimeiseen asti, antaa voimaa ja itsevarmuutta. Mutta samalla se pyytää jäämään. Elämäni ei ole enää täällä. En jää. Katson edessäni olevaa rautaista porttia. Tuijotan kuin katseellani tappelisin sen tahtoa vastaan. Tahtoa, joka sanoo "et kulje tästä, et pääse pois". Vedään syvää henkeä, irtaudun voimaa tuovasta betoniseinästäni. Olen omillani. Varmoin askelein kävelen kohti porttia. Jokainen askel vie minua lähemmäs kohti oikeaa elämää. Kohti ankaraa todellisuutta.

Ruusunpunainen mekko sopii täydellisesti maalattuihin huuliisi. Huuliin, jotka kerrankin ovat riehakkaan ilon sijasta osa levollisia kasvoja. Aamuauringon väriset hiuksesi on kammattu sileiksi ja kauniina aaltoina ne lepäävät siroilla olkapäilläsi. Käsissäsi on jääkiteitä muistuttavin hilein koristeltu valkoinen ruusu. Voi miten kaunis oletkaan! Kaikki olisi täydellistä jos avaisit suuret safiirinvihreät silmäsi, jotka nyt on suljettu peittämään katseesi, ja jos tuhkanvaaleille poskillesi palaisi se hento punastus. Rintaani ahdistaa enemmän kuin koskaan, kun arkun kansi painetaan kiinni ja miehet laskevat sinut viimeiseen lepoon.

Voi tätä onnen päivää, löysin ehjät, punaset Villasukat mun laatikosta!! Nyt ei enää tartte kulkea niissä harmaissa joissa on kantapään kokonen reikä! <3

Meinasin jäädä Eevalla kaatuvan joulukuusen alle.

03.01.08, 23.00
On mulla melkein seitsemän ja puol tuntia aikaa nukkua. Mutta silti! Kuka hullu lähtee salille seitsemäks AAMULLA?! Okei, oli mun idea lähteä spinningiin. Ja mun idea oli että mennään helpoimman tason tunnille. Mutta ei todellakaan ollut mun idea että mennään sinne seitsemältä perjantai aamuna. Ei, siitä on täysin kiittäminen Kirsiä.

04.01.08, 00.45
Havahdun kännykästäni lähtevään ääneen. Mitäh vittua, eikai kello vielä ole kuusi? Katson kuka soittaa, miksi vitussa kirsi soitta jostain tuntemattomasta numerosta? -Moi, vastaan ihan sekaisin herätyksen aiheuttamasta shokista. Vastaukseksi tulee pitkä selitys hätääntyneellä äänellä, mistä tajuan... en yhtään? -siis mitä? kysyn. -Bell. Minä Bell. Johtuen miehen huonosta suomesta ja unenpöpperöisyydestäni kuulostaa siltä että langan toisessa päässä oleva mies yrittää vakuutta minulle englanniksi olevansa joulukello. Mies selittää jotain taas. Kuulen tällä kertaa tutun nimen. Eeva. Pääni alkaa toimia, muttei kovin luotettavsti. Miksi joku mies kaipaa bestistäni keskellä yötä ja miksi se soittaa minulle? -Anteeksi? Kuka sinä olet? Taas mies väittää olevansa joulukello, mutta nyt tajuan jo mikä miehen asia on. Hän puhuu Mummistani. Että mummille on sattunut jotain. Ja että minun pitää mennä herättämään vanhemmat. Edelleen epäillen että mies on joku pilailijan vaivaudun kuitenkin yläkertaan tökkimään isääni. Annan puhelimen isälle ja laahaudun takaisin sänkyyn. Mummille on sattunut jotain.
Hetken päästä isä tulee huoneeseeni selittämään mitä on käynyt. Mies, joka soitti, oli nimeltään Michell, homo (kirjaimellisesti) perhetuttumme. Hän oli yrittäny tavoittaa mummiani ja saanu tietää että tämä on sairaalassa. Koska mies ei ole sukulainen, hänelle ei kerrottu mitään tietoja sairaalasta. Niimpä mies hätääntyneenä soitti minulle (äidin vanha numero), saadakseen tietää mikä mummia vaivaa.

05.30
Mahtavaa, en ole nukkunut yhtään sen jälkeen kun mies soitti. Pyörin sängyssäni muutaman tunnin, luin keskeneräisen kirjan ja katsoin jakson O.C:tä. Kuuntelin rauhallista musiikkia mutta unta en saanu millään. Juttelen tyhjäpäisen mutta mukavan exluokkakaverini kanssa. Hänkään ei ole nukkunut yhtään koko yönä, ja se kyllä näkyy hänen jutuissaan. Kaverini yrittää saada minut ostamaan erikoisen mesen jolla voi lentää. Jaahas.

07.20
Ihanaa viimeinkin olla taas urheilemassa, käyttämässä lihaksia ja tuntemassa fyysistä rasitusta. Tähän minut on tehty, minä olen urheilija. Kunto on tosin päässyt todella huonoon jamaan, mutta kyllä tämä tästä. Mitäh?! Näkökentän reunoilla mustuu, ja tuntuu kuin huoneen seinät heilahtelisivat oudosti. Vedän muutaman kerran kunnolla henkeä ja heikotus katoaa. Mutta se tulee melkein samantien takaisin ja paljon suurempana aaltona. Tuntuu kuin jotain raskasta kaatuisi päälleni vasemmalta ja heilahdan rajusti, toinen poljin irtoaa jalastani. Hetken olen varma että pyörryn pyörän päälle. Saan itseni ylös, jotenkin onnistun kävelemään huoneesta pois ja vessaan, enkä hetkeäkään liian aikaisin. Söin vähäisen aamupalan, ja nyt sekin vähä tuli ylös. Olo parani hieman, mutta monta minuuttia istuin vain paikallani ja keskityin hengittämiseen. Kamala heikotus ja huimaus. Tuntuu että pienikin liikahdus vie minulta tajunnan. En voi olla ajattelematta että tää päivä on ollu aika kamala, ja kello on vasta vaille kahdeksan.

12.50
APUA! Olen nukkumassa sängylläni, koska yö unet jäivät tosiaan vain kahden tunnin mittaisiksi. Yhtäkkiä säpsähdän kamalaan ääneen joka lähtee puhelimestani. Taas. Olen niin väsynyt, en jaksa vastata, kyllä se kohta lopettaa. Toivon vain. Tuntuu että soittajalle ei ole parempaa tekemistä kuin odottaa minun vastaavan, jota en muuten aijo tehdä. Viimeinkin soitto lakkaa. Saan hetken taas rauhaa. Kännykän laitan äänettömälle. Mutta se ei auttanut. Hetken päästä puhelin on taas äänessä. Sen tärinä on niin kova etten voi olla heräämättä. Argh!! Kun puhelin viimein jättää minut rauhaan, ja nukahdan taas.. Joku saatanan pelle ilmestyy ulko-ovemme taakse. Ovikello soi kerran. Ja toisen. Ja kolmannen. Ja ei saatana! Jollakin on oikein omaa kivaa ovikellomme kanssa. Tyyppi soittaa erilaisia sarjoja, ensin hitaasti ja rytmikkäästi ja sen jälkeen raiskaa sen niin että koko talo on vain yhtä ulinaa. Hieman rupesi vituttamaa, uni on poissa, mutta avaamaan en mene uhallakaan..

Elämä on täynnä valintoja. Minun on tehtävä itse jokainen valintani. Kukaan muu ei tule päättämään kumman tien valitsen. Eihän kukaan muu voi tietää mitä haluan. Joskus on vaikeaa itse päättää. Valitsit kumman tahansa, saat jtn hyvää, mutta samalla menetät jotain mitä olisit saanut valitessasi toisin.

Vaikeinta ei suinkaan ole itse valinnan tekeminen tai oman mielipiteen löytäminen. Yleensä tiedät vastauksen heti. On paljon vaikeampaa myöntää itselleen oma kanta tai kohdata se mitä on tehtävä oman mielipiteen julkituomiseksi. Kun saat koottua itsesi ja tiedät mitä täytyy tehdä, on vielä tehtävä se jokin. Haastavaa, eikö vain? Ja kuitenki kohtaat lähes joka päivä tämän tyylisiä ongelmia..