IRC-Galleria

Päätän nyt lopultakin saada tähän jotain kirjoitettua, vaikka masentaa ja tekisi mieli vain nukkua.

Eilinen oli aivan mahtava päivä. Oli enemmän kuin ihanaa nähdä jokainen, samassa paikassa yhdessä ja vain jutella ja olla niin kuin mikään ei olisi koskaan muuttunutkaan. Mutta kuten Jonna kerran huomautti, me kaikki puhutaan vain nykyään "uusista elämistämme." Mutta mistäs muustakaan siinä puhuisi, kun niistä ihmisistä ja tapahtumista mitä kohtaat joka päivä.

Tavallaan tämä toteamus teki mut kauhean surulliseksi.
Eikö meillä sitten olisi enää mitään yhteistä?
Oliko tämä meidän porukamme lopun alku?

Toivon, ja tiedän, ettei se ollut. Mä rakastan teitä jokaista niin paljon, enemmän kuin mä voin koskaan ääneen sanoa ilman, että alan itkemään ettekä te sitten enää ymmärtäisi mitään mitä minä sanoisin. Tänään aamullakin, kun Marjo lähti: ääni särähti kuin sanoin heipat, mutta pidin itseni kasassa, olihan meillä sentään vielä Paukku ja Laura.

Mutta kun nämä kaksi lopulta lähtivät [Laura avuttoman paljon myöhässä niin, että puhelu puhelun perään tätä käskettiin jo tulemaan ulos], en mä olisi tahtonut mitään muuta niin paljon kuin napata ne siitä, tunkea laukkuuni ja kuljettaa viikoksi mukaani Jyväskylään. Mutta silti te vain astuitte ovesta ulos, tuskin edes näin sitä koska itkin jo sillon ja kaikki oli ihan sumeaa.

Nyt mulla on niin paha olla, koska mulla on ihan törkee ikävä teitä jokaista, mutta mä pärjään.

<3