IRC-Galleria

miksi ihmisten, siis itseni mukaan lukien, täytyy tehdä tosi pienistä asioista niin helvetin isoja ongelmia? omalla kohdalla pyrin aina mahdollisuuksien mukaan pitämään asiat realismin rajoissa, joskin aina on hyvä varautua pahimpaan mutta se että sairaalloisesti uskoo pahimpaan mahdolliseen ja elää täysin sen mukaan kärsien siitä menee mielestäni pessimismiksikin aika pitkälle. siis juu, pessimistihän ei ikinä pety, mutta kärsii sitäkin enemmän eläessään huonoimman mahdollisen vaihtoehdon varjossa. sen vielä ymmärtää, mutta se että valmiiksi ikävistä ongelmista puolitahallaan kasataan tajuton pato ratkaisujen tielle ei mahdu pieneen mieleeni. sellainen pato ei ainoastaan estä näkemästä vaihtoehtoja, vaan tukahduttaa uskon niiden toimivuuteen, ainakin osaksi. ratkaisu ei ole aina vaihtoehto.

vaihtoehto on asia jonka voi valita jonkin toisen asian rinnalta, jolloin näitä asioita pitää siis automaattisesti olla vähintään kaksi. eli siis vaihtoehtoja on aina enemmän kuin yksi. ratkaisu on taas asia joka seuraa vaihtoehdoista, omista sekä kanssaeläjien valinnoista, eli ratkaisu ei ole koskaan vakio, ikinä mitenkään ikuinen ja välttämättä muutenkaan kovin pitkäkestoinen. koska riippumatta siis siitä millaisen ratkaisun milläkin hetkellä teet, seuraavassa hetkessä tilanne on täysin erilainen, vaihtoehdot ovat uudet ja ratkaisukin on sitä mukaa täysin toisenlainen.
miksi kummassa ne ongelmat pitää saada niin isoiksi ettei pysty näkemään niitä ensimmäisiäkään ratkaisun osia, koska siitähän seuraa vaan se että ne kasaantuvat siitälähtien kasaamattakin ja ne uudet vaihtoehdot, ratkaisujen osatekiät, häviävät jälleen näkökentän ja käsityskyvyn rajamaille.
se raja kun on muutenkin jo niin lähellä aina kun ongelmatilanteeseen elämän varrella joutuu, raja jonka vaihtoehto ylittäessään katoaa eikä tule ihan hetkeen takaisin. se raja on suoraan verrannollinen siihen onko onnellinen elämäänsä, saako useasti mitä haluaa vai kituuko todella sen rajan seuduilla ja antaa niiden vaihtoehtojen lipua hiljalleen sen rajan taakse, jonne ei itse niitä pääse hakemaan.
mikäli ongelmat käsittelee sellaisessa mittakaavassa kuin ne ovat synytessäänkin, elämä on paljon helpompaa.

Onko se että elää onnettomana todella kiinni elämän osatekiöistä, vai löytyykö pääsyyllinen todellakin lähimmästä peilaavasta pinnasta? en toki väitä etteikö liian monen maailman ihmisen epäonni johtuisi muista ihmisistä tai asioista joille ei voi mitään, mutta koska on olemassa mahdollisuus ajaa yksi este pois tieltä, oma itsensä, niin miksi ei tekisi niin? joskaan ketään ei sovi syyttää siitä ettei ole elämäänsä tyytyväinen koska tehtyä ei saa tekemättömäksi, uskokaa vaan, olen sitä niin useasti itsekkin yrittänyt. mutta lopulta voi kuitenkin syventyä hetkeksi tutkiskelemaan voiko vastaavanlaisia tilanteita välttää tulevaisuudessa.