IRC-Galleria

Tämä video kuvaa ERINOMAISEN hyvin minun tilannettani yhdestä näkökulmasta. Niin ironista, kuin onkin lauloin tätä juuri lauantaina SingStarilla. Osa sanoista pitäisi tosin osoittaa minulle.

Olin kuukausia todella ihastunut erääseen henkilöön, jota kukaan ei tiedä, paitsi te, joille olen kertonut. Tällä hetkellä kaduttaa, että jaksoin olla sillä tavalla niin pitkän aikaa. Olisi pitänyt joko tunnustaa tälle henkilölle tai sitten unohtaa koko juttu. Oikeastaan yritin jälkimmäistä, koska pessimistinen/realistinen minäni oltti välillä vallan. Olen nyt ehdottomasti sitä mieltä, että ihastumista ei saa tunnustaa kenellekään, ennen kuin on täysin varma tilanteesta, jollein halua kirota sitä. Ja tuolla kelläkään tarkoitin siis ystäviä. Minusta nimittäin tuntuu, että se sattuu paljon enemmän, kun ihastumisesta on tehnyt virallista.

En millään tajua, miten saatoin ajatella, että minulla oli mahdollisuuksia. Kaikki minuun osuneet katseet olivat siis sattumaa, niin kuin kaiken aikaa epäilinkin, mutta samalla epätoivoisesti toivoi, että niillä olisi ollut jokin merkityskin. Noiden kuukausien aikana ihastuksen kohteestani tuli suorastaan pakkomielle... Ei. Huume, johon joutuu pahemmin koukkuun, aina kun sitä ottaa. Tunteeni siis kasvoivat sitä mukaa, kun tarkkailin kaukaa hänen elämäänsä ja millainen hän oikeastaan pohjimmiltaan oli. Yritin löytää hänestä huonoja puolia -- syitä, joiden takia en olisi saanut pitää hänestä, ettei pettymystä olisi tarvinnut missään vaiheessa kohdata. Miksi sinun pitää olla niin täydellinen? Miksi? Kaikista sisäisistä ja ulkoisista asioista ainoa, josta en lopulta pitänyt olivat nilkat. Siis nilkat. Ja luuletteko, että sillä olisi ollut jotakin väliä?

Viimeisinä päivinä uskoin todella tuntevani hänet melkoisen hyvin, kun muut toistuvasti sanoivat, etteivät tienneet, mitä hänen mielessään liikkui.

Näin myöhäisessä vaiheessa olisi ollut äärimmäisen vaikeaa tahallisesti vain unohtaa koko ihminen. Sen jälkeen kun oikeasti keskustelin kavereiden ja kavereiden kavereiden kanssa tilanteesta rohkaistuin ja päätin oikeasti myöntää suoraa pitäväni hänestä. Ja niin teinkin parin päivän jälkeen päättämisestä. Se päivä oli eilen.

Sydämeni pamppaili jo, kun pelkästään ajattelin asiaa. Tein mielessäni monenlaisia avausrepliikkejä ja suunittelin, miten veisin asiaa eteenpäin. Lopulta päätin, että sanojen täytyisi tulla täysin sponttaanisti ja suoraan sydämestä. Työnsin asian joka kerta mielestäni pois, kun se ponnahti mieleeni. Niimpä illalla pääsin koneelle pätkissä tunniksi tai pariksi odottaen hänen ilmestyvän Facebookin. Minä todella protestoin Facebookia, joten mitä tein, niin jätin puhelinnumeroni ja käskin ottamaan yhteyttä. Niin hän tekikin. Kerroin asiani ja vastauksen te tässä vaiheessa jo tiedättekin. Ehkä ärsyttävintä oli, että vastaus oli niin kaikin puolin kiltti ja ajattelevainen, etten voinut mienkään sen perustella alkaa vihaamaan tai inhoamaan häntä. Ei pienintäkään asiaa, josta olisi voinut edes vääntelemällä loukkaantua. Olisi ollut niin paljon helpompaa toisin päin. Olisin päästänyt heti irti. Nyt se on vaikeampaa, paljon vaikeampaa. Tässäkään tilanteessa et muuttanut mielikuvaa itsestäsi.

Eilen oloni oli totaalisen kamala. En itkenyt yhtäkään kyyneltä. Olo oli tosin jotain melkein sanoinkuvaamatonta. Pian viestin lukemisen jälkeen ikään kuin oksensin tiedon sisääni isona, todella isona mustana kivenä. Se jäi jumiin rintalastani ja sydämeni väliin. Vatsani pohjalle tippui todella painava määrä hiekoitussoraa. Ne taisivat olla sisuskaluni. Siltä minusta tuntui fyysisesti, että henkisesti hyvin tarkasti. Pian mieleeni tunkeutuivat ajatukset: Kukaan ei koskaan tule pitämään minusta. Ei kukaan, josta todella pitäisin. Olen kamala. Henkeni ja ruumini yhdistelmä ei miellytä ketään. Taivas tippui päälleni. Kaikesta huolimatta melkein hymyilin ja esitin kympin arvoisesti tavallista (Vain tältä osin olen lahjakas näyttelijänä).

Aamulla oloni oli puoliksi turta, mutta kuitenkin jo paljon parempi. Mietin samoja, syvempiä asioita kuin edelispäivänä, mutta kuitenkin erilaisia, mitä tuohon listasin. Mietin asioita nimenomaan häneen liittyen. Ennen kaikkea mietin, että voinko tästä edes koskaan parantua. En voinut, enkä voi vieläkään käsitellä asiaa täysin rationaalisesti. Defenssit tulevat vahvasti peliin.

Tänään yritin koko päivän olla katsomatta häneen. Koulussa oikeasti näin sivusilmällä, kun sain häneltä osakseni tuijotusta. Järkeni sai siihen tuijotukseen oikeasti järkeäkin, kun ynnäsin yksi plus yksi. Kyllä minäkin salaa katsoisin sellaista, joka olisi minulle jotai tuollaista tunnustanut, pidin hänestä siinä mielessä tai en. Minun mieleni huusi: "LOPELTA NYT JO PERKELE SE KATSOMINEN, ETKÖ NÄE ETTÄ MUHUN SATTUU?!" Mutta mistä hän sen olisi voinutkaan tietää. Tiedän, ettei hän tarkoita pahaa. Ehkä seuraavalla kerralla näytän kieltä ja irvistän. Minkäänlainen katsominen saa jonkin tasoisen tietoisen minäni haaveilemaan turhia. Järkeä päähäni paukuttava minäni taas sanoo: "Etkö tajua, ei ole enää mitään mahdollisuuksia. Sehän sanoi jo varsin selvästi, että ei nyt oikeen natsaa." Sitten se toinen minäni jatkaa taas haaveilua, tietäen, että ei se on vain pieni unelma, joka ei pidä paikkansa. Kuitenkin leikkien, että se olisi totta.

Ehkä muutkin sitten ymmärtävät, kun kerron, että vaikka koulussa olenkin tavallisen hilpeä ja haussutteleva itseni, nauran jutuille jne., niin en saa asiaa oikeasti pois mielestäni ja joku saattaisi kuvata minua jopa masentuneeksi. Nyt toisaalta elän sellaisia hetkiä, kun tunnen olevani läheisemmin yhteydessä todellisen itseni kanssa. En minä ainakaan usko olevani yhtään niin hilpeä, kun osaan olla "true" itseni. Minä vaan todella olen sellainen, joka ei juuri välitä melankoliasta elämän perusmausteena. Tunne, jota en halua käsitellä. Nyt kuitekin kaikki tunteet pääsevät minun mieleeni. Pinta on rikottu.

Nyt mietin, että olisinkohan onnellisempi kuin nyt, jos saisin oikeasti tuntea hänet. Olla hänen ystävänsä. Tämä on toiminut minulla aiemminkin. Sitä kautta olen päässyt edes melkein asiasta yli, vaikka todisteet särkyneestä sydämestä ovatkin kasvojen edessä melkein joka päivä. Nyt en tosin pysty ajattelemaan tällaista vaihtoehtoa. Liian pian ja liian... en tiedä. Häpeällistä? Ei. Se ei olisi oikea sana, koska en oikeasti häpeä, että pidän/pidin sinusta. Jos sinä jostain todella kummallisesta syystä satut lukemaan kirjoittamani, toivon, että tietäisit tämän. Haluan, että tietäisit myös olevasi todella mahtava tyyppi ja, että olen onnellinen kun saat jonkun, josta oikeasti pidät.