IRC-Galleria

Alan kaivata toden teolla jo koulujen alkua. Pienen ihastuttavan tunteiden vuoristoradan jälkeen zen on melkein saavutettu.

Ikaalisiin kaipuukin alkaa tuntua yhä selkeämmältä. Vaikka sielläkin on pahana tapana lukittautua aina neljän seinän sisälle ja synkistyä, koulujen alku on aina melko riemukasta ja raikastavaa aikaa, ainakin minulle. Kaikki tuntuu jälleen niin tuoreelta (vaikka olisikin tietoisena siitä, että loppuvuosi ei varmasti ole ruusuilla tanssimista). Tällä kertaa ovat tuttua jo ihmiset, paikat ja improporukka. Rutiininomaisuus tuo sellaista turvaa, jota tarvitsen. Samalla kaipaan sitä itsemääräämisoikeutta, jota minulla ei ole täällä. Jos saa jossain vaiheessa tahtonsa lävitse, niin se on aina riitelyn ja pitkien perusteluiden lopputulosta, joka on yksinään jo todella voimia vievää.

Olen ollut uskoni kanssa eksyksissä jo aika pitkään. Tiedättehän sen tunteen, että kristinuskossa ei vain ihan jokainen asia ole kohdallaan? Niin kuin niiden yksien kansien välissä ei kerrottaisi tarpeeksi? Nyt koen tietäväni ja tuntevani paremmin uskoni laidan, joka on edelleenkin kaukana ateismista, yhden harppauksen kauempana kristinuskosta ja sellaisella kantilla, etten koe mitään pakkoa tulla luokitelluksi mihinkään uskonlahkoon. Kaikessa on vihdoinkin jotain järkeä! Ja mitäs hittoa, muistan sanoneeni ala-asteella uskonnontunnilla samaa asiaa, minkä nyt ymmärrän ja opettajahan siitä nuuhteli, kun maailmankuvaani katsoin eri näkökulmasta kuin kirjassa sanottiin. Jos jotakuta kiinnostaa keskustella aiheesta kanssani, niin saahan minua aina lähestyä yksärillä tai sähköpostilla. Aihe on mielestäni loputtoman kiehtova. Hymy on korkealla korvissa, kun ajattelen koko asiaa. Nyt tiedän, miksi Rosiekin hymyilee novellissani niin salamyhkäisen valloittavasti.

Vaikka novellini onkin pääasiassa hyvin fantasiapainotteinen, en voi olla mainitsematta, että myöskin sen kirjoittaminen on heijastellut aika mielenkiintoisella tavalla omaa taikauskoani. Heti alusta asti halusin, ettei tuohon tekstiin sulautuva magia ole mitään simbsala bimiä, vaan käsittelisi symobolisesta tasosta lähtien sinuiksi tulemista yliluonnollisuuksien kanssa, joihin tänäkin päivänä monet uskovat.

Aika tuskainen tie on tullut käytyä filosofioideni suhteen ja sanon vain, että huhhuh. En tietenkään sano, että "ei, mielipiteeni eivä tule ikinä muuttumaan mihinkään suuntaan", vaan koen tämän juuri tällä hetkellä tyydyttävänä olotilana ja jotenkin, vaikka en edelleenkään voi vastata niin perimmäiseen kysymykseen kuin "Miten minun pitäisi elää?" niin vastausta lähes tyydyttävämpi vaihtoehto on saada tunne tai tunnelma siitä, miten elämänsä kannattaisi viettää.

"Et sä mua kuitenkaan halua(suom. en ole teidän arvoisenne)", on varmaan sosiaalisten kontaktieni pahin asenneongelma. Itsevarmuuden puutteesta on edes hetkellisesti ihan hiton vaikea päästä yli, koska ei edes tiedä mitä elämältään haluaa. Olen pyöritellyt kyseistä kysymystä mielessäni täysin periaatteiden ja pelkojeni vastaisesti. Guess what: Se on tehnyt ihan hyvää.

Ainakin minulla haaveiden asettaminen pelkästään tähän hetkeen on aiheuttanut tähän asti aika isoja pettymyksiä. Lyhyen aikavälin pläänit tuppaavat menemään lyhyeeseen aikaväliin asetettuina plörinäksi, koska pitää kaikkea yhtä tärkeänä kuin elämä ja kuolema. Silloin yhdessä asiassa epäonnistuminen aiheuttaa aika isoja turhautumisia ja paiseita koko elämässä. Ja muutenkin, mikä elämässä lopulta on tärkeää? Olen katsellut hyvin pitkään, kuinka ihmiset matkustelevat, bilettävät, opettelevat jotain hienoa, paneutuvat muotiin, benjihyppäävät, hankkivat perheen ja näkevät vaivaa. Aika pitkään tuomitsin kaiken turhuudeksi ja näin suorastaan kivikautisen tavan elää jotenkin teoriatasolla oikeellisempana. Hiljattain olen kuitenkin ymmärtänyt, että ei asioiden laita ole noin mustavalkoinen.

Kaiken ihmisten nautiskelun miinuspuolena on kuitenkin se ylenpalttinen luonnon kuluttaminen. On harmillista, miten yksi ihminen ei pysty muuttamaan asioiden kulkua. Hyvin harmillista.

Mitä enemmän asiaa olen miettinyt, niin sitä paremmin olen ymmärtänyt, mistä epävarmuus ja monet ahdistuksenaiheet ovat johtuneet muutaman viimevuoden aikana. Huonoa itsetuntoa on turhaa enää tässä vaiheessa avata uudelleen, mutta yksi asia on myös yllättäen ekovalistus. Noin viisi vuotta takaperin äitini kääntyi luomuksi ja alkoi valistaa aika hurjasti meidän perhettä jokaikisestä arkielämän asiasta ympäristötietoisuuteen liittyen. Luulen, että noilta ajoilta on lähtöisin se syyllisyydentunne, jota poden suunnilleen joka hengenvedollani. Voi kuinka paljon parempi olisi elää ahdistamatta itseään kaikella tuolla tiedolla. Tuo hengenvetojuttu ei muuten ollut mitenkään täysin tuulesta temmattu kielikuva. Hengittäminenhän aiheuttaa hiilidioksiidipäästöjä.

Aika monessa äititurhautumaplörinässäni tässä blogissa on ovelana takapiruna ollut tuo ekoiluperiaatteista syntyvä jatkuva syyllisyydentunne. Äiti ei voi ymmärtää, miten suurta taakkaa jatkuva valistus ja elämäntapasyyttely (niin kuluttamisessa kuin lopulta tietynlaisen ehdollistumisen kautta ihan kaikki muukin) oikeasti aiheuttaa, koska näennäisesti kaikki on minulle "ihan sama". Siksi näyttäisi siltä, että minun on aika lentää pois pesästä, vaikka pakko on tähän asti liidättänyt minut aina takaisin äidin helmoihin. Tämä on johtunut osittain myös päämäärättömyydestä, jota puvustushaahuilu ei ole yksinään pystynyt täyttämään.

Niin paljon kuin inhoankin välillä kotona asumista seuran, syyllisyyden ja velvoitteiden takia, pelkään yksinasumista. Lähellekkään jokainen yö ei viime lukuvuoden aikana kulunut niin mukavasti kuin olisin halunnut. (Toisaalta on pakko todeta, että pelkäsin huoneessani olevan jotain todella creepyä.) Siksi tänä syksynä saatan ehkä saada elinikäisen pikkuystävän huonetoverikseni. Napoleonin ja Minnin pentueessa kun on viisi lasta, joista viimeisenä syntynyt tyttö on vetänyt minua puoleensa heti persoonien paremmin erotuttua. Kissassa on myöskin sellainen ihana pieni lisä, että koska pelkään huoneessani olevan näkymättömiä asioita (vaikka oikeasti tiedän, että niitä ei ole), kissan hiljaisuus on perinteisesti viestinyt turvallisuudesta huoneessa.

On hiukan siinä ja siinä, saanko itselleni karvaista kaveria. Jos kämppis on allerginen, kissa joutuu jäämään pois suunnitelmista ainakin ensi syksyksi. Silti, olen varovaisesti yrittänyt miettiä tuolle söpölle otukselle (josta on tuleva komian isänsä kaltainen) nimeä. Nimen keksiminen on muuten ihan himskatin vaikeaa. Minulle kun on tärkeää, että nimi on kantajansa persoonanlainen. Jos tämä tyttö olisikin poika, sen nimi olisi Oliver. Mutta kun! En ymmärrä miten tämä voi olla näin vaikeaa. Vahvana ehdokkaana on jo pitkään ollut keksiä tytölle intiaanikielillä nimi. Luonnonläheinen, kiehtova, merkityksellien, ei liikaa valmiita mielleyhtymiä. Sellainen kuulostaa ideatasolla lapselleni kelpaavalta.

Asiasta aivan kukkaruukkuun. Olen pidätellyt syvähköjä tunteitani jo aivan tarpeeksi monta vuotta erästä ihmistä kohtaan, jonka olen maininnut enemmän tai vähemmän piilotellen teksteissäni näiden muutaman vuoden varrella. En olisi ikinä aiemmin halunnut paljastaa hänelle tunteitani. Mutta oikeasti haluaisin kertoa sen tälle ihmiselle, ihan täysin odottamatta minkäänlaista vastakaikua. Riittääkö tunteitani kuvaamaan, että olen nähnyt kahdesti unta, jossa kuvittelen tapaavani hänet tosielämän puitteissa vuoden tauon jälkeen ja juoksen halaamaan häntä, vaikka muistan myös unessani, että se ei ollut meille koskaan sopivaa? Ja sitten herään silmät kostuneina? Tämä henkilö ei ole minulle pakkomielle. Hän on minulle tärkeä.

Noin. Eiköhän siinä tullut höpötettyä ihan tarpeeksi.