IRC-Galleria

Cosplaykuvien katselu inspiroi...

En tajua, miten voi aina välillä unohtaa, miten kovasti tätä kaikkea on tavoitellut ja ennen kaikkea miksi. Muutamien vuosien stressi ja epäonnistumiskierre taisivat tehdä temppunsa. Nyt olen hengähtänyt tietääkseni tarpeeksi pitkään. Kykenen tuottamaan pukuja jopa ajallaan. Vielä kun saavuttaisin eeppiset lukemat motivaation flow-virtausten suhteen, olisin varmaan aika onnellinen ihminen.

Btw. Näin äsken hiukkasen upeasti stailatun Megara-peruukin WorldCosplayssa. Ihan hemmetin hieno. Sitä pähkäilee, miten semmoisenkin saa pystytettyä ja vielä niin kauniisti.

Täydellisessä elämässäni asun aurinkoisessa kerrostalossa Tampereella lähellä Kalevan uimahallia. Uimahallissa käyn usein. Huoneessani on paljon viherkasveja, ikkunoissa keltaiset verhot ja tykkään pitää parvekettani usein auki. Huoneen toisella laidalla on ompelukone ja lattialla on milloin kangastilkkuja tai kartonkiroskia, koska minulla on tapana olla yksi jos toinenkin pukuprojekti meneillään. Tykkään stailata peruukkeja ja hankkia erilaisia piilolinssejä cosplayta varten. Cosplaytuttujen kanssa käydään milloin pelailemassa Soul Caliburia, milloin juoruillaan siitä, mitä skenessä on meneillään. Tärkeintä on yhdessä olo. Aika on pysäytetty ja on ikuinen kesä. Rahaa on aina juuri riittävästi ja conmatkat taittuvat jopa itse coneja mukavammilla kimppakyydeillä. Tähän listaan minulla ei ole mitään lisättävää. Kuvaelma juuri niin täydellinen kuin voi vain olla. Huoh. Saisinpa joskus kokea tämän. Voisiko sitä toisella nimellä kutsua huolettomuudeksi?

Paistaisipa jo aurinko täydellä kevään teholla joka päivä, niin piristyisin taas hieman. Pitkät päivät ja after school häärääminen jo yksinään vievät energiaa niin pirusti.

Avataan ikkuna ja hengitetään syvään.

Paska viikonloppu. Ihan oikeasti. Paska viikonloppu. Oli toki ihanaa nähdä pitkästä aikaa cosplayporukkaa, mutta joops.

En taida edes viitsiä jaotella miten paska temppu minulle tänään tehtiin. En tiedä oikeasti miten voisin esittää enää mitään asiaa yksityiselmästäni ilman, että vaikuttaisin mustamaalaajalta tai draamailijalta. Tämä ajatus saa oikeasti niin voimattomaksi. En pidä perheestäni, vaikka olenkin kiintynyt heihin. Se ei johdu siitä, mitä he ovat, vaan mitkä ovat heidän tekojaan ja mitä heidän tekonsa tekevät heistä.

Olen nyt alkanut pohtia, että jos en saa viimeistään reilussa viikossa elämääni taas jonkinlaiseen tasapainoon, niin mahdollisesti perun osallistumiseni Euro Cosplayihin taas tältä vuodelta. Haluan sitä todella, todella paljon, mutta jos elämä vaan hajoaa käsiin, niin en haluaisi tehdä siitä epämukavaa kokemusta niiden muiden lisäksi.

En tiedä keltä pyytää taas apua. Varmaan kamalinta on tuntea olevansa yksin. Saamatta sitä tukea perheeltään missään asiassa. Kuraattori ei voi olla ulkoisista syistä nyt se juttukaveri ainakaan kuukauteen.

Haluan oikeutta ja ymmärrystä. Kuinka vaikeaa sitä on saada?

Kun tajuaa, että on kaksi kuukautta tärkeän tapahtuman tuloon, rutistaa rystysiään oikein lujaa ja ja alkaa oikeasti tehdäkin jotain pukunsa eteen.

Kaikki osat ovat alullaan, joten ei hätää.

Mistäköhän saisin retkipatjaa tai kahta halvalla Tampereelta? Hmm. Aiemmin on tullut tuhottua ne, jotka on perheen omaisuutta.

Samoin huokeille aurinkolaseille olisi kysyntää.

Mietin tässä vakavasti, että laittaisinko tähän huoneen lattialle viikonlopuksi kuivumaan vahvempaa paperia liisteröitynä. Olisipa jotain, mistä sitten jatkella, kun sunnuntaina palaan.


Huippaa. Epänormaalia minulle. Eipä tässä muuta.

Lihon näemmä kolme kiloa vuodessa.

Viime viikolla kävin neljästi lenkillä.

Tällä viikolla nolla (illalla pakko harkita reenejen jälkeen, toivottavasti ei mene taas myöhään). Kahdessa päivässä tuhottu jäätelöpaketti ja puolisen kiloa vanukasta, koska ahdistaa. Onko mahdollista, että masennus on suoraan verrannollinen auringonvaloon taivaalla? Siltä todella, todella vahvasti välillä tuntuu.

Kerpele, pakko vielä nousta tästä!! :<

P.s. Sentään olen loppusuoralla huoneeni suursiivossa. Hyvittääkö?

Mietin, mitkä pukuni haluan vielä uudistaa kunnolla 'lähi'aikoina(toiset puvut sitten kaappiin, myyntiin, kierrätykseen, pölyttymään ja roskiin)...

-Sparrow ~ Rakas ikuisuusparanteluprojektini.

-DiZ ~ 2009 jäi parit yksityiskohdat kiinnittämättä, mutta muuten ihan kelpo puku, jota voisi käyttää uudestaan.

-Lulu ~ Arvatkaa, mitkä jutut feilasi.

-Mulan ~ Haluaisin vielä kehittää meikkiä seuraavalla tasolle, samoi armorit vaativat korjailua ja parantelua. Uusi Sirkka ja Mushu vielä kaveriksi, niin jeba.

(-Lucciola) ~ Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että kissa on raadellut kaapuni, joten se siitä haaveesta vähäksi aikaa.

-Lupin ~ Tekisin sen kauhtuneiden housujen ja liian ison villatakin yhdistelmällä ja maskit level up. Sauvaa en sentää paria uurretta lukuun ottamatta enää muokkaile (siitä muuten pidän).

-ehkä Madam Red ~ Tästä onkin pidempi aika ja kehnommat muistot. Korjaaminen vaatii aika paljon ompelutyötä, laihtumista ja muokkausta. Samoin uuden peruukin.

-Ryoga ~ Uusi peruukki ja halutessa muutama varuste, niin bueno!

Olin tuossa torstai-perjantaina täysin hymy pyllyssä ja odottelin kauniin aurinkoista viikonloppua perheen parissa.

Liikaa odotettu.

Tähän päivään mennessä kaikki oli vielä ihan jees. Perjantaina, kuten olisi pitänyt odottaa, oli lähinnä normaalia tai vähemmän normaalia äidin palvelemista. Tuntui hiukkasen Tuhkimolta, mutta toisinaan sitä katsoo näitä läpi sormien, koska joskus varmaan itsekin haluaisi viettää rennomman illan. Oli silti vähän meh. Sainpa pelailla Simssiä.

Lauantaina oli sitten hiukan lyhyeltä tuntunut käynti isän luona. Urjalassa on aina ihanan rentoa ja mukavaa, mutta jotenkin aistin todella hyvin, kun muut stressaavat jostain, mistä eivät kerro. Harmitti, mutta mitäs noista. Luin lehtiä, tein kotitehtäviä, näin Wallander-leffan (Kenneth Brannagh, iiiih) ja sisko leipoili muffinsseja. Saatin Kiinan tuliaisina muuten iPodit. Arvatkaa vain, mitä laatua. Olin kyllä positiivisesti yllättynyt. Soitinta olinkin kaipaillut hölkkätakin taskuun.

Viime yönä näin isällä unta, että minun piti tehdä Puku alle kahden päivän päästä pidettävään tapahtumaan. Että sellaista. Ei toki yhtään stressannut vielä sen jälkeen kun heräsin unesta. D:

Paluu äidin luokse oli ihan kamala. Ihan kamala. Suoraan sanottuna. On kaksikymppisen karua todellisuutta tajuta, ettei äiti ole jumala tai läheskään aina oikeassa. Äidin päälle huutamaan kaksi siskoa ja vielä se iän ikuinen minusta aiheutumaton kiire. Minun helvettini. Ihan oikeasti. Kuinkahan monella kestäisi toleranssi tällaiselle perhelle ja paskalääväkodille minun asemassani.............

Pitää varmaan ottaa välimatkaa tähän schaisseen. "Ai, harmi, en pystykään." Vitsin Kela.

Vinkkejä, miten sulkea korvansa foliohattupoliitikon kuralta ja jatkuvilta syytöksiltä siitä, minkälainen olen ja miten hoidan asiani (koska aikuisten oikeasti hoidan ne ihan hyvin)?



Rrruaah. Tällaisina hetkinä vaan haluaisi paeta Tiibetiin. Ikaalinen odottaa.

Upeaa päivää, ihmiset.

On tosiaan aika kirkasta, suorastaan liiankin: Vaikka on vain huppari niskassa, niin hiki virtaa (ainakin bussin penkillä).

Tänä viikonloppuna isovanhemmat-äiti-isä-äiti -kierros, joten tulee sekin sitten hoidettua. Oikeastaan aloin jo parissa viikossa kaivatakin rennommin ottamista ja pientä passausta.

Nyt olen mummilla, sain korjatun takin välitettyä ja sain sitten vähän palkkaakin (=selviän sittenkin seuraavaan tukeen muullakin kuin ruisleivällä). Tavallaan vähän luotinkin siihen. Nimittäin kävin Eurokankaassa matkalla tänne ja..... Löysin ihanan raikkaan kankaan, josta ajattelin heti tekeväni hameen. 5,6e/metri, ei paha. ;D

Nyt sitten käydään vielä nopeasti pirtelöllä kavereiden kanssa, ennen kuin lähden kohti Vesilahtea. Aika passeli aikataulu, sanoisinko.

Päivä pulkassa, aikalailla suunnitelmien mukaan, vieläpä.

Hitsit!

Luulin, että tämäkin päivä on ihan harakoille heitettävää, kun tulin kolmen aikaan väsyneenä kämpille. Ajattelin, että mitään en saa aikaan. Sitten alkoi potuttaa ja aloin toivoa, että kaapista löytyisi jotain lohdukesyömistä. Noh. Söin sitten neljän aikaan runsaamman annoksen ruokaa kuin esimerkiksi eilen. Pelasin puolisentoista tuntia Sims Keskiaikaa ja suuntasin sitten katseeni huoneeni pölyisessä nurkassa mököttävään mummin takkiin, joka oli siinä odottanut vetoketjunsa vaihtoa jo toista viikkoa.

Huomenna sitten pitäisi saada tuo kaveri mummille korjattuna. Purin vanhan vetoketjun pois. Ajattelin olla höpö oppilas ja ommella sen uuden muovihampaan koulukoneilla. Neljän tunnin päivä. Katsotaan mitä tästä tulee. Vetoketjussa kun näytti olevan ainakin kolme eri ommelta kumminkin puolin, jonka lisäksi yksi takin pitkä sauma on ommeltava käsin siististi kiinni, koska en sitten millään löytänyt vuorista kohtaa, josta olisi päässyt sekä helposti vuorien sisään, että saanut vielä ommeltua sen nätisti koneella sisältä edes jonkun matkaa kiinni.

Varsinainen boggart, oletan.

En tiedä, mistä tämä päättäväisyys tulee, mutta kaikesta tätä iltapäivää koskevasta luovutuksesta huolimatta lähden taas hölkälle. Suurin päivän boggart on ollut pyykkääminen. En tajua, miksi olen koko ajan väittänyt itselleni, että tupa on varattu, ei kannata mennä. MUTTA. Sainpas tietää tiistaina, että voin ihan hyvin käyttää luvallisesti luvatta tupaa vielä hieman pyykkäämiseen kello yhdeksän rajoituksen jälkeenkin. Olen aina ollut huono rikkomaan sääntöjä, mutta tämä näemmä ei vielä liian pahasti kolkuta omatuntoa, koska siitä ei ole kukaan saamassa kiinni, eikä se näemmä sitten vaikutakaan muiden yöeloon.

Nyt se lenkki?

Taisin ehkä ratkaista pienen lavasteongelman, kun mietin, miten muokkaisin vanhaa viritelmääni ihan käyttökelpoiseksi. Hyvä minä. :3 Ajattelin, etten käyttäisi vanhaa ideaa lavasteista pian ollenkaan, kun homma alkoi tuntumaan mahdottomuudelta toteuttaa lavalla puku päällä.

Olen tällä viikolla aloittanut jonkinlaisen (oikeastaan se tietenkin alkoi jo kauan sitten, mutta hitaaasti) skarppaamisen terveyden suhteen. Olen käynyt joka päivä kun olen pystynyt tunnin juoksentelemassa ja osan ajasta kävellen rivakasti. Sitten olen lisännyt lautasella salaatin määrää ja vähentänyt hieman itse ruokaa. Mielummin enemmän kastiketta kuin perunaa. Ei valkoista leipää (tummakin on nimittäin aina ollut ihan hyvää). Nykyään HALUAN mennä aikaisemmin nukkumaan, koska angsti iskee viimeistään kello kymmenen. Siksi on siis kätevää mennä nukkumaan, kun on vielä hyvällä tuulella. Tämä on vaikuttanut sitten taas puolestaan positiivisesti koulumenestykseen. Saan asioita jopa aikaiseksi. Elämä tuntuu hintsun verran positiivisemmalta katsella. En tee enää tehtävälistojakaan, koska niitä tuijottamalla olen juuri stressit aina itselleni saanut aikaankin.

Itse muuttaisin aiemmin mainituissa tavoissa vain sen, että pitäisi alkaa tekemään taas vatsalihasliikkeitä sen lenkkeilyn lisäksi.

Jos pystyn pitämään tämän rytmin pystyssä, niin se on hitsin hieno juttu. Bye bye, kaamosmasennus?

Ai niin. Jos jossain on tapahtunut parannus, niin peruukinmodailu taidoissani. Tämä tuleva kaveri näyttää jo tällä hetkellä ihan kelvolliselta toiselta puolelta. Pointti olikin vain nähdä enemmän vaivaa.

Pitäisi varmaan suunnilleen ensi viikolla laittaa the Blogiin vähän salamyhkäisiä wip-kuvia. Nyt en vain oikein osaa päättää, minkälaisia juttuja uskaltaa paljastaa. Noh, alan päästä tässä vasta tekemisen makuun, kun ajatuksenikin ovat setvinneet sen verran, että ymmärrän jokseenkin, mitä pitää tehdä.

Tuolla on nykyään muuten joku, johon haluan tutustua paremmin. Hassua, en tunne oloani enää toivottomaksi niin kuin vuosi sitten..