Suoraan sanoen vituttaa. Ei mikään tietty vaan kaikki. Dokaaminen, koulu, elämä, harrastukset, ihmissuhteet... Kaikki...
Mulle tullaan paljon puhumaan että miten mä osaan jotain voltteja, beatboxaa, räppää, vaikka mitä. Ja mitä mä oikeasti osaan? En mitään.
Mulla ei oo vielä koulutusta vaikka sellanen pitäisi olla tulossa. Mä en osaa enää breikkaa. En osaa enää trikkailla. En osaa beatboxaa. En osaa räppää. En osaa olla DJ. Mä en osaa mitään kunnolla. Jokainen voi osata perusteet mutta mä en osaa mitään muuta kuin niitä.
Haluaisin olla vaikka mitä. Jengi kannustaa että "jee, sä teit biisin, se on varmasti listahitti" tai "jee, äijä menee jonnekin trikkauskisoihin, varmasti voitat" jne. Mutta ei asia ole näin. Mä en edes tiedä Minkkiä mä metsästän-biisistä mitään. Oon vaan kuullu että muutama tykkää siitä ja siitä ollaan sitten tekemässä kunnon biisiä Cheekin ja joidenkin avustuksella. Tällä hetkellä ei oo mitään tietoa mitä siitä tulee. Tuleeko mitään? En tiedä. Tai jotkut vitun trikkauskisat. Oon lihonnut ihan helvetisti parissa vuodessa. Kroppaa ei oo miksikään. Nivunen on revähtänyt enemmän ku osaan laskea. Ja jengi luulee että pärjään koska osaan voltin. Jos ois kunnon kisat niin varmasti olisin jumbosijoilla. Kuten breikissäkin nyt ja aina olen ollut.
Jengi tulee taputtelee olkapäälle miten mä olen menestynyt. Vitut. Olen harrastanut ja tehnyt uraa erilaisilla asioilla mitä muut. Kun muut pelas jääkiekkoo ja jalkapalloo junnuna, minä tein jotain ihan muuta. Eli leikin jotain eikä mulla ollut kunnon harrastuksia. Yläasteella breikki vei tosi paljon aikaa. Ja kehityin. Mutta eihän siitä mitään tullut loppupeleissä. Nykyään jengi vaan pyytelee eri mestoissa että tee sitä ja tätä. Tai huutelee autoista. Joskus mua ivataan sen takia. Mä näytän siltä että joo ei kiinnosta, mutta miltä musta oikeasti tuntuu? Kaikki pakkautuu pieneen tilaan mun pään sisällä ja jää sinne. Mä olen kyllä sellanen ihminen joka tykkää olla esillä mutta nyt se on käynyt rasittavaksi. Tai on ollut rasittavaa jo muutaman vuoden. Mä en voi koskaan olla tyytyväinen itseeni.
Mulla on loistavia kavereita. Siis oikeasti. Mutta kellekään mä en oikeasti osaa kertoa miltä musta oikeasti tuntuu. Mä en osaa puhua kellekään. En edes faijalle, joka on mulle tärkeintä koko elämässä. Tuntuu ettei mulla ole oikeita ystäviä, on vain kavereita ja tuttuja.
Mä en osaa elää. Oikeasti. Olen pelinarkomaani ja jollain tavalla addikti jonkinmoiseen seuraan. Jos olen itsekseni pitkään, tulee pelkotiloja. En edes muista milloin menin nukkumaan selvinpäin itsekseni. Aina on jotain päällä. Joko viinaa tai muuta.
Vähän aikaan sitten mulla oli tosi hyvä olla. Tutustuin erääseen erittäin hyvään ihmiseen kenen kanssa mulla oli helppo olla ja kenen kanssa saattoi elää kuten ihminen. Mutta nykyään se ei enää toimi. Olen taas yksin ja samat paskat tulee niskaan. En osaa elää yksin. Enkä haluaisi. Mutta elän silti. Toivon että asiat muuttuisi mutta tiedän että minun pitää muuttua. Mutta en osaa. Haluaisin olla vaan normaali mutta se ei onnistu. Haluan oikean elämän. Ilman mitään muuta. Mutta se ei onnistu.
Haluan elää. Haluan rakastaa. Olla rakastettava. Onnistua asioissa. Onnistua elämässä. Tehdä oikein.
Mutta silti olen lähes joka päivä jonkinlaisen päihteen alaisena, menen nukkumaan pää sekaisin ja katson mitä päivä tuo tullessaan. Joskus päivä on helpompi, joskus vaikeampi. Mutta se on aina uusi päivä joka minun pitää vain kestää.
Päivä joka minun pitää vain kestää...