IRC-Galleria

Mä roikun ihan liikaa menneissä. Aivan liikaa. Mä en vaan osaa päästää irti.
Luin just vanhoja merkintöjä (mitä ei ikinä pitäisi tehdä) viime talvelta. Se oli helvetin raskas talvi mutta samalla ihanimpia.

Oltiin AM:n ja Marien ja Lindan kanssa. Oli se yks yö Marien systerillä, kun Pikekin oli siel.
Aamuyöllä Linda ja AM oli lähteneet ja Marie nukkui. Juteltiin Piken kanssa rakkaudesta, sen olemuksesta ja se sanoi jotain niin kaunista.
Oikeastaan vaan sen aamu-yön ja sen keskustelun takia mä tuun aina muistamaan Pikeä hyvällä.
Samaan aikaan mä en tiennyt kuinka pahasti olin sotkenut itteni Ottoon.

Kaikki oli aivan päin vittua.

Tammikuussa oli Rattlesnake Remedy. Ihastuttiin niihin metroportaissa ja uhrattiin rahaa junalippuihin niiden takia. Mutta oli se sen arvoista. Ne oli rock ja kaikki oli hyvin ainakin sen aikaa kun ne oli Suomessa.
Kun ne lähti, kaikki oli taas niinkuin ennenkin.
Eikä mun ja Oton välit koskaan selvinneet.

Duunin loppuminen oli kamala isku. Matti kysyi mihin mä meen duuniin ja sanoi seuraavansa jotta voi dissata mun stainer-koululaisuuttani.
Onneks työharjottelu tasoitti sitä kaikkea. Siellä oli ihanaa. Tokalla viikolla Otto kuoli ja tuntui että mä hajosin. Jos mä nyt koskaan ihan kasassa olinkaan. Sinänsä kirjasto oli hyvä paikka olla juuri ne raskaimmat päivät. Siel oli Irkku, kaikki muut ihmiset ja miljoona kirjaa, joihin oli jopa lupa uppoutua silloin kun kävi liian raskaaks.

Tavallaan haluaisin unohtaa koko viime talven. Jos muistoja olisi vaikka viime syyskuulta, sitten taas jostain kesäkuusta.
Helvetti, nyt taas muistaa mitä se oli, kun oikeasti halusi kuolla, tai lähinä vaan lakata olemasta.

Mä en vaan _osaa_ päästää irti.

Huomasin tossa yks päivä, että kaikki kirjat mitä oon viime talven jälkeen lukenut on jotenkin jotain kuolema-aiheisia.
Viimeisimpänä "Hän on kanssani kumminkin". En ole vähään aikaan itkenyt noin. Ei mun tarttisi lukea siitä mitä on menettää toinen vanhemmistaan, mutta luen silti.
Ei kenenkään tarttisi lukea mitään mistä tietää itkevänsä, mutta silti niitä kirjoja aina luetaan.
Yksikään noista kirjoista, joista suurin osa käsittelee läheisen kuolemaa, ei ole ollut varsinaisesti huono, mutta mistään niistä en ole nauttinut.
Se että tietää mitä on menettää joku rakas ihminen, ei välttämättä halua tietää mitä on menettää esim. paras kaveri tai sisar.
Mä en ehkä kestä lukea niitä enempää.

Anteeksi tämä ainainen valitus ja tekotaiteellinen nyyhkypaska. Mä olen sellanen. Joskus.