tarvitse vahtia silmät selässä niiden jäähtyessä pöydällä, kun ei ole ketään läskiä vainumassa sitä.
Kravitz ja Dana ehtivät olla minulla alle vuoden (10kk tarkalleen), mutta silti ne on mun lapsia.
Lähes joka päivä niiden kanssa on tullut leikittyä tuntikausia. Aluksi ne tykkäsi leikkiä narunpätkällä,
sitte alettiin jahtaamaan kärpäsiä. Loppuvaiheessa Kravitzin sai liikkumaan vaan tökkimällä sitä nippusiteellä, tai heiluttelemalla kinkkua sen naaman edessä. Muuten herra keskittyi kauneusuniinsa,
että jaksaa.
Dana nyt oli vähän omanlaatuinen tapaus. Se on yksi syy, miksi halusin erityisesti hänet jonkun HYVIN kissarakkaan luokse, koska vaikka tuote on ehkä vähän viallinen, niin en ole ikinä törmännyt mihinkään kissaan, jolla olisi tuollainen persoona. Ei mitään paha sanottavaa.. Ei tuollaiselle mötikälle voisi olla vihainen, vaikka se sytyttäisi talon palamaan. Sekin varmaan tapahtuisi sen seurauksena, että pikku prinsessa yrittäisi osoittaa rakkautensa jollain tavalla. "Ei kaikkea voi aina tajuta"
*KURR?*
Nyt tähän on pikkuhiljaa alkanut tottumaan, mutta en haluaisi.. Osasyy siihen, miksi alunperin hommasinkaan kissat kotiin, oli se, etten halunnut olla kodissa, jossa oli kuin hautausmaalla istuisi.
Nyt kuin Miiskukin liittyi pupuorkesteriin, niin on jokseenkin huvittavaa ja ironista, että ainut täällä olkkarin puolella elelevä elukka meillä on jokseenkin seniili, luppakorvainen vanha jänöherra,
joka vielä hetki sitten odotti ruokaansa häkkinsä oven edessä täydessä vesikupissa koko pupu istuen.
Voi kun olisi itsekin moinen luonnonlapsi!
Frans, Emilia & Lauri, ei olisi parempaa mäihää voinu käydä mulle kissojen kanssa, kun te.
Pitäkää beibeistä huolta <3
