Tässä Charlie Brookerin The Guardian-lehteen kirjoitettu erinomainen
teksti, jonka päätin suomentaa astetta vapaammalla tyylillä ja pienillä lisämausteilla.
---
Kuvassa mefedronia. Tunnetaan myös nimellä meow meow.
Olen aina ollut kevytsarjalainen. En vetänyt kunnon
perseitä ennen 25. ikävuottani, jolloin illanvietto huipentui erään kiinalaisen ravintolan julkiseen
laatoittamiseen. Oletko koskaan miettinyt, miltä 60 syömäpuikkoparin yhtäaikainen putoaminen kuulostaisi? Älä minulta kysy. En muista. Olin liian kiireinen miettimään moista yskiessäni mahalaukkuni kirpeää sisältöä ympäri ravintolan mattoa.
En siis ole mikään juomari. Poltin pilveä 20-vuotiaana, kuten käytännössä jokainen silloisen ikäluokkani edustaja. Se ehkäisi tylsistymistäni, mutta samalla myös aikaansaavuuttani. Ei ole järin suurta intoa ottaa itseään niskasta kiinni, kun polttelee hatsia tyytyväisenä kaksi viikkoa putkeen omalla sohvalla kuin suuntavaistonsa hukannut merileijona, pelaten samalla
Super Bombermania, syöden
Minstrelsejä ja hihitellen Alastair Stewartin mahtipontiselle selostusäänelle
Police Camera Action!-sarjassa. Pilvi irroittaa ihmisen hetkeksi maailmasta ison PAUSE-nappulan tavoin. Lopetettuani hiisailun aloin saamaan asioita aikaiseksi. Istun yhä sohvallani pelaillen videopelejä, napsien makeisia ja nauraen töllölle, mutta jos pitääkin käväistä hakemassa maitoa lähikaupasta, niin se on erittäin pieni vaiva verrattuna siihen, että paukuissa kyseinen homma tuntuu yhtä rajulta kuin pitkä avaruusmatka Mars-planeetalle. Tämä olikin kauheinta pilvessä olemisessa: Jokaiseen iltaan kuului se väistämätön lähikauppareissu, jolloin tunsi itsensä hermoilevaksi ulkoavaruuden olioksi. Hrr - ei kiitos.
Kokeilin muitakin aineita ja huomasin, etteivät nekään sopineet minulle. Esimerkiksi LSD ei todellakaan ollut minun juttuni. Kutsukaa minua vanhanaikaiseksi, mutta jos katson seinää ja se yhtäkkiä alkaa valumaan ja liukumaan kuin öljy vedessä, niin ensireaktioni ei suinkaan ole hämmästys ja huvitus - olen pikemminkin huolestunut talon rakenteellisesta eheydestä. Hyvälaatuisin happokokemukseni koostui tunnin mittaisesta vaelluksesta ympäri uskomattoman vehreää, auringon syleilemää niittyä. Siellä sitten katselin, kuinka kuuluisien urheilijoiden nimet ilmestyivät eteeni hehkuvina, kultaisina 3D-kirjaimina. Ennen pitkää joku kuitenkin rikkoi tämän lumouksen ojentamalla minulle kupin teetä: Olinkin opiskelijakämpässäni katsomassa myöhäisillan golf-ohjelmaa BBC2:lta pienestä mustavalkotöllöstä. Siitä hetkestä lähtien tunsin olevani ansoitettuna David Lynchin Streathamiin sijoittuvassa leffassa, joka kesti kahdeksan tuntia. Jälleen kerran: hrr - ei kiitos.
Nykyään olen valinnut olla erittäin hellä maksalleni ja koko keholleni. En tupakoi, juon vain silloin tällöin, ja sahaisin mieluummin jalkani irti kuin kokeilisin mitään tuplaespressoa vahvempaa. En halua päästä pääni ulkopuolelle, koska juuri siellä elän.
Tiivistettynä: Jos jotain olen oppinut niin sen, että en erityisemmin välitä päihdeaineista. En kuitenkaan pelkää niitä - yhtä poikkeusta lukuunottamatta.
Se on ehkäpä valtion henkisen hyvinvoinnin suurin uhka, ja silti sitä on vapaasti saatavilla jokaisesta kadunkulmasta - pilkkahintaan. Tätä substanssia diilaavat ihmiset väittävät sen laajentavan tajuntaa ja vahvistavan järkeä. Käyttäjät kokevat ensiksi välittömän tunnekuohun (usein euforiaa tai sitten raivokkuutta) ja tätä tunnetta seuraa tila, jota käyttäjät kutsuvat kasvaneeksi tietoisuudeksi. Valitettavasti tämä "tietoisuus" on vain harhakuvitelma. Suurkuluttajat kokevat päätöksentekokykynsä heikentyvän, tulevat vainoharhaisiksi, vauhkoontuvat ja suuttuvat helpommin, irtautuen jatkuvasti enemmän todellisuudesta. Ääritapauksissa käyttäjien tiedetään jopa muodostavan vihaisia väkijoukkoja ja hyökkäävän ihmisten kimppuun.
Tämä substanssi tunnetaan mitä erilaisimmilla nimillä ympäri Suomea. "
Hesari", "
HBL" ja "
Maaseudun Tulevaisuus" ovat vain muutamia esimerkkejä nimistä, mutta aineen virallinen nimi on kuitenkin "Sanomalehti".
Aito kuva sanomalehdestä.
Puhtaimmassa muodossaan sanomalehti koostuu faktojen kokoelmasta, joka pystyy hallituissa olosuhteissa aktiivisesti kohentamaan tietämystä. Valitettavasti nämä faktat ovat kuitenkin kalliita, joten aineen häikäilemättömät diilerit "jatkavat" ainetta halvemmalla materiaalilla kulujen pienentämiseksi. Esimerkkejä näistä "jatkoaineista" ovat villit mielipiteet, paskapuhe, tyhjänpäiväinen hysteria, uudelleenlämmitetyt lehdistötiedotteet, uutisen vaatteisiin puetut mainokset ja Lady Gagan pepun paljastavat valokuvat. Kovaonnisella käyttäjällä ei ole juuri lainkaan käsitystä lopputuotteen myrkyllisyydestä. Suurkuluttajat yrittävät hyväuskoisesti sulattaa aineen sisältöä vain huomatakseen myöhemmin raivoavansa epäjohdonmukaisesti joko pubeissa tai sitten netin keskustelupalstoilla. Jälkimmäinen on kasvattamassa suosiotaan.
Valitettavasti sanomalehtien väärinkäyttö on niin laajalle levinnyttä, että se on rampauttanut valtion kyvyn johdattaa ihmisiä järkevään keskusteluun "huumeidenvastaisesta sodasta". Sanomalehtien jatkuva vouhkaaminen "Meow meowista" "M-Catista" (tai mistä tahansa "katunimistä", joita oikeat käyttäjät eivät aineesta käytä) on oppikirjaesimerkki. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka vaarallista tämä aine on, mutta korrelaatio näyttäisi puuttuvan kahden asian välillä: Kuinka suuri uhka aine uutisraporttien mukaan on
vs. Kuinka valtava määrä koululaisia kyseistä ainetta uutisraporttien mukaan käyttää. Jokin tässä ei näytä täsmäävän. Sen sijaan, että saisimme selityksen, meille syötetäänkin tätä hysteeristä mainoskampanjaa aineesta, jota oletettavasti - kiitos tämän mediaraivon - on pian vapaasti saatavilla laittomilta, ei-säännöstellyiltä ja vaarallisemmilta markkinoilta. Jos olisin 15-vuotias, en kirjoittaisi tätä juuri nyt. Olisin yrittämässä ostaa "kasviruokaa" Internetistä. Ja seuraavana vuonna samoihin aikoihin olisin ostamassa ainetta pubin vessassa, jossa sen hinta on nelinkertaistunut ja sitä on jatkettu ties millä madotuspillereillä.
Henkilökohtaisesti puhuen pahimmat kohtaamani aineet ovat olleet nikotiini (järjettömän koukuttava myrkky) ja alkoholi (joka laittaa päätöksentekokyvyn heittämään häränpyllyä). Ainoa hyvä asia, jonka olen havainnut näissä aineissa, on niiden laillisuus. Jos jompikumpi tulisi laittomaksi, olisin luultavasti liuottamassa aivojani ja sokeuttamassa itseäni halvalla, laittomalla pontikalla ja puukottamassa sinua ja perhettäsi silmään rahoittaakseni tupakoinnistani muodostunutta tapaa.
Olen kuitenkin melkoisen tietämätön päihdeaineista puhuttaessa. Kuten sanoin, olen kevytsarjalainen. Voin varmasti taata päihdekokemuksieni olevan huomattavasti rajallisempia kuin keskivertojournalistin, etenkin kun lisää yhtälöön alkoholin. Joten arvatenkin nämä journalistit varmasti tietävät, mistä puhuvat.
On vaikea saada mielestään pois mielikuvaa siitä, että puolet käyttäjistä ei yritä "paeta elämiensä tylsyyttä", vaan rukoilevat pikaista vapaapäivää yhteiskunnan heltymättömästä paskapuheesta.
