IRC-Galleria

#3. Aivomme keksivät asioita tyhjästä







Pidä kiinni penkistäsi, sillä jos et tunne käsitettä “tukahdutettu muisto”, niin tämä tulee olemaan omituisin tänään lukemasi asia.



Tämä taas tulee olemaan omituisin tänään näkemäsi asia.

Tästä on olemassa kaksi kuuluisaa esimerkkitapausta: 1) Nadean Cool ja 2) Beth Rutherford.

Eräs terapeutti vakuutti Nadean Coolin siitä, että hän olisi muun muassa syönyt vauvoja, ollut satanistien lahkossa, joutunut säännöllisesti raiskatuksi lapsena, katsonut ystävänsä murhattavan ja harrastanut seksiä eläinten kanssa. Mitään edellämainituista asioista ei koskaan tapahtunut todellisuudessa, mutta tästä huolimatta Cool oli täysin vakuuttunut siitä, että kaikki nämä asiat olivat tapahtuneet hänelle. Tähän vaadittiin ainoastaan se, että terapeutti yllytti Coolin uskomaan, että tämä oli vain tukahduttanut nämä muistot pois mielestään. Terapeutin keksimä tarina tuntui Coolista täsmälleen samalta kuin unohdettujen, aitojen hirveyksien paljastuminen.


"Aloitetaanpa lapsuudestasi."


Samalla tavalla eräs kirkkoherra sumutti Beth Rutherfordia saaden tämän uskomaan omistavansa tukahdutettuja muistoja tulemisesta oman isänsä (kirkonmies hänkin) raiskaamaksi oman äitinsä pidellessä kiinni. Rutherford jopa ”muisti” tehneensä kahdesti abortin tämän vuoksi. Myöhemmin lääketieteellinen todistusaineisto osoitti hänen olleen neitsyt aina 22-vuotiaaksi asti, eikä hän ollut koskaan tullut raskaaksi. Tämä saattoi johtaa ehkäpä kaikkien aikojen kiusallisimpaan jälleennäkemiseen perheen kanssa.



“Nauretaanpas nyt kaikki oikein sydämellisesti vanhoille hyville ajoille, jolloin syytit minua ja äitiäsi säälimättömästä ja toistuvasta raiskaamisestasi!”

Hetken aikaa tukahdutettujen muistojen palauttamiselle annettiin tieteellistä painoarvoa, koska tämän avulla uskottiin löydettävän salaisuuksia pelon ja alkoholin tukahduttamasta menneisyydestä. Yhä useammin ihmiset ovat alkaneet ymmärtää, että valtaosa näistä muistoista on silkkaa paskapuhetta.

Kuinka tämä on edes mahdollista? Noh, jokainen meistä on todennäköisesti uskonut jonkin tapahtumattoman asian tapahtuneen, tiedämme siitä tai emme. Oletko koskaan muistanut epämääräisesti jotain mielenkiintoista asiaa tai tarinaa, mutta et kyennytkään muistamaan, mistä tieto on päähäsi pinttynyt? Näitkö sen uutisissa, elokuvassa vaiko fiktiivisessä romaanissa?

Tai sitten emme edes kyseenalaista tuon informaation alkuperää. Saatat kulkea ympäriinsä siteeraten tilastoa, jonka olet tosiasiassa kuullut sekopäisimmässä unessasi vain hetkeä ennen suurta taistelua perunamuusista koostuvan karhun kanssa. Ilmiö on niin yleinen, että sillä on nimi: Konfabulaatio. Aivomme siis sekoittavat kuvitteellisia tapahtumia aitoihin muistoihimme tämän tästä.



“Vähän niinku silloin ku oltiin laskettelemassa sen gorillan kaa…eiku.”



Tämän tapahtumiselle on lukuisia teorioita, jotka kiteytyvät lauseeseen ”aivotoimintamme on melko perseestä” Erään teorian mukaan aivomme yrittävät valottaa hämärtyneitä muistoja täyttämällä niitä kuvitteellisilla asioilla (tiedemiehet tekivät kokeita, joissa lasten pyydettiin muistelemaan lukemaansa tarinaa, ja paljastui että lapsilla oli tapana muunnella tarinaa muistissaan siten, että heidän versionsa oli alkuperäistä johdonmukaisempi). Toinen teoria on, että olemme vain todella surkeita muistelemaan tarkalleen ajatustemme alkuperää. Tällä perusteella etenkin epämääräiset muistot vaikuttavat mielestämme aivan yhtä päteviltä riippumatta siitä, pohjautuvatko ne aitoihin tai kuvitteellisiin tarinoihin, koska muistojen alkuperä on usein epätarkka.



Uni, happotrippi vaiko tekaistu muisto? Et tule koskaan tietämään.

Tästä johtuen joudumme tekaistujen, tukahdutettujen muistojemme kanssa merkillisiin tilanteisiin. Tutkimukset osoittavat, että jos törmäämme meidät lapsena tunteneeseen ihmiseen ja hän kertoo meille jonkin hämärän muiston lapsuudestamme, niin aivomme usein rakentavat itsestään tarinan täsmäämään tuota muistoa, vaikka sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Olemme ikään kuin kehittyneet kykeneväisiksi valehtelemaan, muttemme kuitenkaan vielä ymmärrä muiden ihmisten tekevän sitä meille. Samalla tavalla kuin #5:ssa, havaitsemme muistojemme olevan niiden manipuloimiseen kykenevien ihmisten käsissä.

JATKA OSAAN 4 TÄSTÄ

#4. Aivomme ovat puoliksi sokeita


Useimmat ihmiset ajattelevat aivojen olevan monimutkainen kone, joka on kykeneväinen tekemään uskomattomia asioita, mutta mitä tulee visuaalisen informaation käsittelemiseen, aivomme ovat melkoisen laiskoja ja sivuuttavat lukuisia asioita, jotka ovat keskittymisemme ”polttopisteen” ulkopuolella.

Allaolevassa tutkimuksessa vapaaehtoisia pyydettiin katsomaan ylläoleva video kahdesta koripallojoukkueesta ja laskemaan, kuinka monta syöttöä valkopaitaisten joukkue lopulta teki. Katso video ja jatka vasta sitten lukemista.










Tämä tutkimus kulki nimellä ”Näkymätön Gorilla”. Videon aikana gorillapuvussa oleva henkilö kävelee tapahtumapaikan läpi. Puolet videon katsoneista vapaaehtoisista eivät huomanneet gorillaa. Kaikki he näkivät sen, mutteivät tiedostaneet sitä.

Katsottuaan videon uudestaan kaikki ihmiset huomasivat gorillan, mutta heillä ei ollut aikaisempaa muistikuvaa tuosta karvakörmystä. Jos meille annetaan käsky keskittyä palloon, aivomme tekevät välittömästi ennakko-oletuksia muusta ympäristöstä ja täyttävät sen laiskasti (tässä tapauksessa aivomme olettavat tapahtumapaikan olevan tuttu, turvallinen ja ennen kaikkea gorillaton), oli tämä tarkkaa tahi ei.



“Boo! I’m a gorilla, look how frightening and sca-……guys……..GUYS!!!”



Samalla tavalla toimistoon astuessamme huomaamme välittömästi hyvännäköisen vastaanottovirkailijan, muttemme havainnoi ympäristöämme. Minkä värinen vastaanottovirkailijan tuoli oli? Miltä hänen vieressään ollut puhelin näyttikään? Huomasimmeko hänen pöydällään seisseet lasiset kissafiguurit, joita oli melkoinen kokoelma?

Näimme tämän kaiken siinä mielessä, että valo heijasti kaikki nuo kohteet verkkokalvoillemme, mutta emme muista niitä jälkeenpäin, koska emme keskittyneet niihin. Muistellessamme tilannetta myöhemmin aivomme vain täyttävät ympäristön geneerisillä mielikuvilla siitä, mitä olisi voinut olla.


“Aika siisti lamppu tuolla nurkassa!”




Kaikista yllättävintä kuitenkin on aivojemme taipumus oikoa mutkat suoriksi, vaikka nuo sivuutetut yksityiskohdat sisältäisivät jotain odottamatonta, silmiinpistävää tai jopa järkyttävää. ”Ei täällä oo mitään nähtävää!”

Vietäpä siis hetki miettien, kuinka monta mullistavaa asiaa on pudonnut tarkkaamattomuutesi mustaan aukkoon.



"No mutta perkele, joku on pudottanut kymmenpennisen!"

JATKA OSAAN 3 TÄSTÄ

Tässä vapaalla tyylillä suomentamani artikkeli Cracked-sivustolta.





Sanotaan, ettei muistiin kannata luottaa. Tällä tietenkin tarkoitetaan, että muiden ihmisten muistikuviin ei voi luottaa. Emme halua ajatella, että omat havaintomme maailmasta pohjautuvat hyvin puutteelliseen ja epäloogiseen tallennusjärjestelmään.

Nyt ei siis ole kyse huonosta nimimuistista tai mistään muusta aivan ilmeisestä asiasta. Tiede on osoittanut muistimme olevan pohjimmiltaan patologinen valehtelija, joka heittelee johtopäätöksiä hyvin usein suoraan hatusta. Tässä muutamia esimerkkejä aivojemme tavoista jauhaa meille täyttä soopaa.



#5. Muistiamme voi manipuloida pelkän toiston avulla.






Vähän aikaa sitten maailmaa valloitti kohu siitä, että alati kasvava ihmisjoukko uskoi Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman olevan muslimi huolimatta siitä, että netti on pullollaan videoklippejä ja kuvamateriaalia herrasta juomassa alkoholia, syömässä sianlihaa, vannomassa käsi Raamatun päällä ja istumassa kristillisessä kirkossa.





Tästä huolimatta lähes 20% Pew Research Centerin haastattelemista ihmisistä uskoi Obaman olevan muslimi pelkästään sen vuoksi, että useat toimittajat olivat uudestaan ja uudestaan vakuutellut asian olevan näin.



Kuvassa Obama poseeraa kuuluisan Imam Ali bin Supermanin patsaan juurella.


Asialle voi nauraa niin paljon kuin suinkin haluaa, mutta tämä tekniikka puree jokaiseen meistä, useilla asteilla. Kukaan ei tietenkään halua ajatella olevansa altis mainonnalle, propagandalle tai valheille. Ikävä homma, mutta se vain sattuu olemaan yksi osa aivojemme mekaanista työskentelyä: kuultuamme jonkun lausunnon tarpeeksi monta kertaa, alamme antamaan sille enemmän painoarvoa.

Tätä kutsutaan ”totuuden illuusioksi”. Me arvioimme asioiden ja väitteiden faktuaalista sisältöä pohjaten niiden esiintymistiheyteen yhteiskunnassamme. Me pidämme tuttuudesta, ja valheen toistaminen iskostaa sen putoamaan suoraan aivojemme todellisuudentajua käsittelevälle osastolle. Jokainen mainostaja ja propagandisti tietää tämän. Ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä, ja jokaisessa meissä on alkukantainen osa, joka jatkuvasti sanoo meille ”Jos muut heimon läheiset jäsenet uskovat tähän, niin silloin tässä on oltava jotain perää.”

Sokerina pohjalla faktapohjaisen tiedon näyttäminen ei useimmiten korjaa asiaa, pikemminkin päinvastoin. Tutkimukset osoittavat, että altistuminen faktoille ei saa meitä muuttamaan mielipidettämme omaksuttuamme virheellisen näkökannan, vaan saa meidät pitämään vielä lujempaa kiinni tästä epäluotettavasta informaatiosta. Syyn tähän voinee helposti arvata: minäkuvamme voittaa kaiken. Koemme tärkeämmäksi uskoa olevamme erehtymättömiä kuin myöntää olevamme väärässä. Tästä johtuen ihmiset jatkavat uskomista jo valheellisiksi todettuihin huijauksiin.



"Miksi kukaan feikkaisi jotain tällaista?"


Paras on kuitenkin vielä edessä:

Suurin osa ihmisistä uskoo tämän ajattelutavan olevan jotain, mitä muut ihmiset toteuttavat alitajuisesti, mutta uskovat itse olevansa puolueettomia tarkkailijoita, jotka näkevät näiden asioiden typeryyden. Tällekin on syynsä, ja sitä kutsutaan ”asenteellisuuden sokeaksi pisteeksi” (parempaa suomennosta voi ehdottaa).

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että oman ajatusjärjestelmämme puolueellisuus rampauttaa kykymme tarkastella omaa puolueellisuuttamme. Juuri kun ajattelemme päämme sisällä ”Hah, olen huomannut tekeväni noin! Mutta ainakaan en ole niin pähkähullu kuin Obamaa muslimiksi kuvittelevat kaistapäät.”, todistamme oman puolueellisuutemme tekemässä työtään. Yritämme tarkastella rikkinäistä mekanismia rikkinäisellä mekanismilla. Tämä on kuin yrittäisimme leikata omaa tulehtunutta persettämme skalpellilla, jota omat pakaramme pitelevät.



Kuvassa maailman parhaita kirurgeja.

JATKA OSAAN 2 TÄSTÄ

Kuunnelkaa biisiä, kertokaa mitä ootte mieltä =)

Hieno tuo galtsun Inception-skaba: "Kuka on elokuvan pääosassa?" Samassa ilmoituksessa on leffan posteri, jossa päähenkilön nimi komeilee massiivisen kokoisin kirjaimin. =)

Mutta joo, tää on kyllä ihan pakko nähdä. Oon odotellut tätä niin kauan!

I won't shiver in the cold
I won't let the shadows take their toll
I won't cover my head in the dark
And I won't forget you when we part

Collapse the Light Into Earth

I won't heal given time
I won't try to change your mind
I won't feel better in the cold light of day
But I wouldn't stop you if you wanted to stay

Collapse the Light Into Earth

HUOM! Lue osa 1 ennen tätä!

--

Fakta seksin objektiivisesta merkityksettömyydestä tuntuu kuitenkin pelottavalta. Se tarkoittaa, että joka kerta seksiä harrastaessaan olisi tuuliajolla. Se tarkoittaa, että joutuu ottamaan vastuun valinnoistaan ja kokemuksistaan. Jos uskoo seksin olevan vaarallista ja sen olevan kykeneväinen tuhoamaan ihmisiä, niin tällainen lähestymistapa tuntuu ymmärrettävästä syystä kauhistuttavalta.

Seksin merkityksettömyys on pelottavaa myöskin sen takia, että kenenkään ei olisi pakko noudattaa mitään tiettyjä, ennaltamääriteltyjä kriteerejä, Tämä saa meidät irti kahleista, joita muodostamme voidaksemme tuntea olevamme kontrollissa oman seksuaalisuutemme suhteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei kukaan voisikaan sanoa kumppanilleen:
"Sä nyt ilmiselvästi omaat tollaisen vääristyneen ja pervon seksuaalisuuden. Sun pitäisi haluta niitä juttuja, joita mä haluan - sitä 'oikeaa' seksiä!"

Molemminpuoleisesti onnistunut seksi vaatinee sen, että luotamme toisiimme ja ymmärrämme toistemme seksuaaliset erot.
Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, että teemme valintamme laajasta vaihtoehtojen kirjosta. Tulemmeko tekemään hyviä valintoja? Valintoja, jotka paljastavat meistä asioita, joita emme välttämättä itsekään hyväksy? Tämä on paljon isompi askel kuin se, että kropan huutama panetus paljastuu kumppanille. Huomaammeko olevamme kiinnostuneita asioista, joista "hyvät ihmiset" eivät ole kiinnostuneita? Satuttavatko valintamme kumppaneitamme, perhettämme taikka ympäristöämme?

Toiseksi, meidän on luotettava seksiin. Viekö se meidät niin pitkälle, ettemme ole kykeneväisiä palaamaan? Kestävätkö silmäsi seksin kirkkauden ja pimeyden? Tätä voisi verrata siihen, että kävelee suoraan aurinkoisesta ulkoilmasta pimeän luolan perälle tietämättä, mitä siellä oikeastaan on. Tämä vaatii rohkeutta.

Kolmanneksi, meidän on luotettava kumppaniimme. Kykeneekö hän kohtaamaan seksuaaliset tekosi? Onko hän valmis siirtymään uusille seksuaalisille näköalapaikoille kanssasi, vai lähdetkö sinne sittenkin yksin? Meneekö hän eteenpäin ja kauemmas nopeammin kuin sinä, jättäen sinulle yksinäisyyden tunteen? Todellisuudessa seksi on lähes aina kokemus heilahtelusta: yksin oleskelua ja yhtäkkistä jälleennäkemistä, josta sitten hetkiä myöhemmin jäädään taas omille teilleen luottaen, että löytää takaisin kumppaninsa luokse.

Viimeisimpänä (muttei suinkaan vähäisimpänä) meidän on luotettava siihen, että olemme riittäviä - tämä tarkoittaa sitä, että kehomme vastaavat seksin esittämiin haasteisiin. Pelko kehon vastaanottamattomuudesta seksin suhteen on oikeastaan turhaa, koska seksi on olemassa vain kehoissamme, ja näin ollen seksi itsessään ei voi esittää haasteita, joita keho ei voisi vastaanottaa. Tässä mielessä esimerkiksi erektion häviäminen on kehon täydellinen vastaus siihen, mitä tapahtuu milläkin hetkellä. Se kertoo meille, mistä sytymme ja mistä emme. Erektion katoaminen on ongelmallista vain ja ainoastaan jos meillä on tietty, umpimähkäinen standardi kehomme käyttäytymiselle.

Monet ongelmalliset käyttäytymismallit heijastavat, kuinka kovasti ihmiset haluavat seksillä olevan tiettyä merkitystä. Voidakseen ylläpitää illuusiota tästä mielikuvasta, esimerkiksi Yhdysvaltain yhteiskunta on halukas vainoamaan joitain jäseniään lakialotteilla, jotka säännöstelevät ja rajoittavat seksuaalista käyttäytymistä tai estävät seksivalistuksen. Tämän vuoksi useat ihmiset ovat niin kiinnostuneita ja sanavalmiita toisten ihmisten seksuaalisuudesta - Kaikkialla leijailevien eriävien seksinäkemysten ympäröimänä oleminen tuntuu vaaralliselta. Tässä mielessä tarkoituksen määrääminen seksille tekee yhteiskunnasta teokraattisen: Hallitus on järjestäytynyttä uskonnollisuutta, media taas papistoa.

Toive seksin merkityksellisyydestä johtuu myös yleisestä tarpeesta erikoissäännöille, joiden tehtävänä olisi hallita seksuaalista käyttäytymistä ja päätöksentekoa. Tällaisella toiminnalla vältetään ottamasta vastuu monimutkaisesta, monimuotoisesta ja vaaralliselta tuntuvasta seksuaalisuudestamme. Ekstaattinen seksi tuntuisi olevan mahdollista vain uskaltaessamme päästää irti sosiaalisista rakenteistamme ja rajoista, joita seksillä väitetään olevan.

Humanismin pitäisi innokkaasti kehittää vuoropuhelua, joka käsittelisi seksuaalisuuden ekstaattista luonnetta ei-moralistisen ja ei-dogmaattisen tutkimuksen kautta. Humanismin pitäisi auttaa ihmisiä ymmärtämään seksuaalisuus koko mysteerisessä komeudessaan.

Joten, onko seksi tarkoituksetonta? Kyllä ja ei. Se on tarkoituksetonta objektiivisessa, filosofisessa mielessä. Se on kuitenkin merkittävää ja tarkoituksellista henkilökohtaisella tasolla. Yksi syy seksin harrastamiselle onkin jaksoittainen uudistumisenhalu. Halu saada itsensä ravituksi, liittyi siihen sitten intiimisyyttä, läheisyyttä, mielihyvää, luovuutta, kehollista täydellisyyttä, tai lupausta siitä, että elämä on kuin onkin elämisen arvoista.

Tarve teeskennellä, että seksillä on joku yleinen tarkoitus, on täysin ymmärrettävää. Se osoittaa sen, että ihmisillä on tarve olla maadoitettuja, riippuvaisia jostakin. Mutta ennen pitkää meidän tulee nousta ylös maasta ja kävellä - vaikka olemme huomattavasti korkeammalla kuin olemme aiemmin olleet, vaikka lattia tuntuukin kauhean kovalta, ja vaikka ajatus kaatumisesta on todella pelottava.

Kuten kaikkiin pelkoihin, myös tähän on reagoitava tunnustaen. On epäkypsää esittää, ettei meillä ole tätä pelkoa, ja ongelman kieltäminen estää meitä liikkumasta eteenpäin. Pelon hyväksyminen on edellytys kypsän universumin rakentamiselle.

Meidän täytyy kohdata demonimme - katsoa seksiä suoraan silmiin ja kävellä sen syvään, mustaan kitaan - viheltäen iloisia melodioita, tarvittaessa. Meidän tulee luottaa seksiin ja toisiimme tiedostaen, että pahinta mitä voi tapahtua on se, että törmäämme kokemukseen, jota emme halua toistaa.

Voimme kontata koko loppuelämämme lattialla tietäen, että tällä tavoin emme voi koskaan kaatua. Emme voi kuitenkaan oppia kävelemään nousematta ylös, kaatumatta maahan useita kertoja.

Kysymys kuuluu: kumpi on tärkeämpää sinulle?