IRC-Galleria

Tyyny on inhimillisin asia, mitä vasten voin painaa pääni. Se ei ymmärrä, miksi teen niin, mutta antaa minun tehdä.

Huono huono olo.

Se ei hellitä.

Paraneminen kestää kauan. Mielen paraneminen kauemmin kuin ruumiin.

Tänään metsässä totesin isälle, miten voimakkaasti haistan matkan päähän jos joku on johonkin laskenut vetensä (suomeksi siis käynyt pissalla). Naurahti siihen vaan että kyllä siulla on outo nenä.

...

Enkä sitten keksikään kirjoitettavaa.

Tilapäivitys siis:

Ikävistä ikävin viikonloppu takana. Takana myös onneksi huolista suurin, joka poistui tänä aamuna. Ikävä olo silti jatkuu, moni tuntuu hylkäävän ja osa toivovan liikaa pieneltä sielultani.

Jatkan mysteeristä kirjoittamista jonnekin muualle.

Kokkola on kallis ja stressaava. Liikaa autoja, paljon ruotsinkielisiä ja hirveästi tekemistä. Omaan asuntoon vasta ensi keskiviikkona, siihen asti loisiminen on kova sana.

Kaukana kaikesta. Tarpeeksi kaukana voidakseni unohtaa ja parantua.

Pesään ei mahtunut, kun yksi kävijä ei ottanut aikomaansa kissaa eikä tilaa siis tullut...

...

Sinne tänään, hahha.

Tunnistajat tunnistaa ja saa tulla jutustamaan jos joku kanssamenijä sattuu havaitsemaan.

Näkymiin!

Saan neljän viikon sisään kolme antibioottikuuria (tämän vuoden sisällä jo neljäs). Kaikki tosin tarpeellisia sillä näitä sairauksiani ei voiut millään muulla hoitaa, mutta kuitenkin.

Olo on todella, todella huono. Muutenkin neljän vuoden sisään sairastellut runsaasti tavallista enemmän, ja nyt tämä kuuripläjäys. Vastustuskyvyssäni on todellakin jotain vikaa, tosin kouluterveydenhoitaja ei tuntunut välittävän yhtään toistuvista kuumeistani ja flunssistani ja milloin mistäkin infektioista, joita sain koko ajan taikkariaikana.

Teen mitä tahansa voidakseni jälleen olla terve. Muuttohässäkän jälkeen aloitan Kokkolassa jonkin aikaa kestävän gluteenittoman elävänravinnon kuurin, kokeilen josko toimisi. Vaikka jouluun asti söisi niin ja katsoisi sitten, mitä kuuluu.

Ja josko henkistäkin puolta jaksaisi viimein käydä treenaamaan... psyykkiset voimatkin tuntuneet olleen loppuneen pitkän aikaa.

Manaamista, epäluuloa, työmahdollisuuksien selvittelyä ensivuodeksi...

... Ja postiluukusta kolahtaa kutsu Kokkolaan. Mitä ihmettä.

Sen piti olla kaikkein selvin paikka, minne en pääse. Mutta no, eipä tarvinne olla muuta kuin tyytyväinen, kuulunhan siihen yhteen kolmasosaan hakijoista jotka pääsivät jonnekin. Tekemistä ainakin ensi vuodeksi.

MUTTA en jaksa vielä ajatella! Mieleni ei ole vielä edes tajunnut mitä tapahtui. Sen kuitenkin tajuan jo, että nyt lähden Kolille ennaltamääräämättömäksi ajaksi! Tassunheilautus ja hyvät voinnit.

En kyennyt itkemään. Se olisi ollut turhaa.

Kasvojesi harmaa rauha. Tiesin että sinun on nyt hyvä olla, ja kun muut ympärillä itkivät tai seisoivat vaiti, minä kuiskasin hiljaa: "Näkemiin."

Ensimmäisen kerran minulta kuolee lähisukulainen (ja vielä omana syntymäpäivänäni). Ensimmäisen kerran pystyn kohtaamaan kuoleman silmästä silmään valuttamatta kyyneliä, rauhassa, luonnollisena tapahtumana.

Olen kasvanut.

Kaikki polut päättyvät. Itselläni on vahva tunne, että kohtaamme vielä jossakin. Kuoleman autuus ja onni on salattu, jotta me, jotka tänne vielä jäämme, jaksaisimme elää ja kävellä oman polkumme loppuun.

Syntymäpäivääkin seuraa kuoleman varjo. Kahdeskymmenesensimmäinen vuosi alkaa rankasti, mutta niin kai sen sitten on mentävä.