IRC-Galleria

En muista miten se sananlasku menee, mutta sen sanoman suunnilleen. Jos on onnea peleissä, ei ole onnea rakkaudessa. Minä en kyllä ole huomannut mitään hirveää pelionneakaan itseni kohdalla. Pelionneni rajoittuu siihen että voitin joskus ison paketin Coca Cola roinaa Linnanmäen nettiarpajaisissa ja aina kun pelaan jotain uutta lautapeliä, voitan ihka ensimmäisen kierrokseni ja häviän sitten kaikki mahdolliset loput kierrokseni. Ihan tuolla ansioluettelolla en millekään casinolle vielä lähtisi.

Miten sitä aina sattuukaan ihastumaan vaan niihin ”vääriin tyyppeihin”? Tämä lienee ongelma melko monen muunkin kohdalla, mutta omasta kulmastani se on tällainen: ihastun 1) niihin joilla on jo joku 2) niihin joita ei koskaan voi saada 3) niihin ..mitä ne nyt olivatkaan nimeltään ne paskiaiset… miehet. Aivan vääriä kohteita kaikki minulle, mutta eipä tuo pääkoppa niitä malta sivuuttaa vaan on aina samoja esittelemässä sydän paralleni!

Yhden suloisemman kerran muistan, jolloin ihastuin henkilöön josta en silloin vielä tiennyt, että hän kuitenkin oli jo varattu (ehkei sovitusti, mutta sydämeltään ja tunteiltaan kuitenkin - näin otaksun). En ole koskaan aiemmin uskaltanut tunnustaa kenellekään ihastumistani, mutta hänelle tunnustin. En olettanut mitään ihmeellistä vastakaikua, halusin vaan päästä eroon siitä piinaavasta tunteesta ”pitäisiköhän kertoa”, ettei tarvitsisi sitä potea hamaan hautaan asti kuten Nakatsu-parka meinaa tehdä Hana-Kimi mangasarjassa (toki olen vasta osassa viisi, niin tiedä miten vielä tulee käymään). Olin niin iloinen kun sain asiani sanottua eikä tuo ihastuskaan toimittanut minua Timbuktuun – päinvastoin.

”Kestävä” ei ole muotisana nykyään. Suhdetta vaihdetaan tiheämmin kuin alusvaatteita, avioliittoja kavahdetaan kuin kuolemaa. Minun kaveripiiristänikään ei kovin montaa henkilöä löydy, kenen vanhemmat eivät olisi eronneet. Lisäksi meilläpäin liikkuu kaikenmaailman haaremia pyörittäviä paskiaisia ja kyllä ne horotkin nykyään osaavat sen monen suhteen kerralla pyörittämisen vähemmän jalon taidon. 2000-luvun suhdemuoti on kyllä muutenkin niin erikoinen, että esi-isät ja äidit taatusti kääntyilevät haudoissaan tanner tömisten. Luottamus on muuttunut leikiksi, seksi pelkäksi panoksi ja ei sen niin väliä kunhan tuo ”rakkauden jännitys” pysyy elämässä mukana. Jos se loppuu, suhdekin loppuu.

Nykypäivän malli rakkaudesta ei ole minua varten. En ole konservatiivisuutta nähnytkään, mutta jotain hienoa siinä vanhanaikaisessa, perinteisessä rakkaudessakin oli. Eikä vain jotain vaan koko aate. Pitää huolta omasta rakkaastaan, asettaa hänet kaiken muun etusijalle. Nykypäivänä(kin) sitä kutsuttaisiin silkaksi typeryydeksi, mutta ehkä on suotavaa välillä olla hieman typeräkin. Mutta minulle typeryys on aivan toista kuin oikea rakkaus. Se on luku 2000.

Voi olla, että oikean rakkauden löytäminen on vain tuurista kiinni, kuten monissa elokuvissakin sattuu niitä kohtauksia, että toinen ehtii juuri kadota nurkan taakse kun päähenkilö sattuu paikalle. Elokuviin nämä ihmeet on talletettu, ja elokuviin on uskominen. Ainakin niiden, jotka sallivat itsensä olla joskus hieman typeriä. Elokuvista näkee rakkauden intohimon, kun taas tosielämässä rakkauden intohimoon. Oli rakkaus, intohimo ja onni. Niistä jäljelle jäi intohimo.

Vaikkei 2000-luvulla näytä olevan paljonkaan toivoa jäljellä, sitä silti on säilynyt pieni ripaus. Se riittäköön keijupölyksi kasvattamaan siivet. Minunkin päänuppini varmasti jatkaa uusien ehdokkaiden esittelyä entisistä toipuvalle sydänpoloiselleni, muttei sitä voi estääkään. Pitää siis olla yhtä päättäväinen kuin Hana-Kimin Mizuki, ja matkustaa all the way Amerikasta Japaniin voittamaan ihanan Sanon sydän itselleen. Tähän saakka tosin, olen onnistunut vain koristamaan huoneeni seinät ihastusteni kuvilla.