IRC-Galleria

Kun olin pieni, minulla oli äiti.
Minulla oli nimi ja äidillä oli nimi, nyt hän on vain äiti.
Äiti kertoi minusta satuja.
"Äidin ikioma Peter Pan oli niin rohkea pelastaessaan intiaaniprinsessa Tulililjan merirosvoilta."
Minä olen Peter Pan.

Hiivin metsässä, kuin punanahkaintiaani, lennän paremmin kuin useat linnut ja olen kuuden pojan johtaja.
Pojat ovat seuraajiani ja palvovat minua. Minäkin palvoisin itseäni.

Joskus öisin retkilläni eksyn maahan, "oikeaan maahan".
Silloin herään valkoisesta huoneesta, jossa on pistävä haju.
Nainen, joku tyhmä aikuinen, istuu sänkyni vieressä. Joskus hän nukkuu ja joskus on hereillä.
Jos hän on hereillä, hän huudahtaa nähntyään minut ja koettaa tarttua minuun. Hän tuntuu tahtovan halata minua, minkä ajatteleminenkin aiheuttaa kylmiä väreitä selässäni.
Minä olen aina kuitenkin nopeampi ja liihotan ikkunan läpi ulos.

Minä olen rohkea ja hurja, enkä pelkää mitään. En koskaan itke, ja seikkailuja minulla on niin paljon, etten edes muista niitä kaikkia.
Muut muistava seikkailuni, mutta minä olenki erikoinen ja he ovat tavallisia.

Joskus öisin kuulen kun äiti itkee. Silloin minua itkettää ja itken, ei, minä en itke koskaan.
Koska olen kuitenkin ihana ja ystävällinen, kysyn äidiltä mikä hänellä on ja missä hän on, kun en häntä näe.
Äiti ei joskus vastaa, mutta se on ymmärrettävää, sillä kuka nyt osaisi puhua minulle. Olenhan siinä lajissa niin etevä, että muut vaikenevat kunnioituksesta.