IRC-Galleria

Luulin jo, että vasen korva olisi toipunut Les Miserablesista, mutta ei näköjään. Alkaa vinkumaan vähän väliä voimakkaammin. Tinnituksen ärsyttäviä puolia on, että yksikin virheääni, vaikkapa kun rekka ajaa ohitse, saattaa tuntua korvassa/korvissa vielä viikkojen jälkeenkin. Yhtäkkinen kuulonmenetys ja vinkuminen ihan yleistä. Damn.

Onneksi ei ole mikään tappava vaiva ja välillä ihan huvittavakin, en osaa kuvitella miltä tuntuisi elää hiljaisuudessa. Mulla on aina joku korvassa kaverina. Sielä asuu hiippalakkinen tonttu kuiskaamassa käskyjä. No ei sentään, se menisi jokseenkin oudoksi? Heh heh...... heh.. :D (hiippalakkinen kaverini ei paljastunut toivottavasti, se oli siis vitsi. Uskokaa. Se oli. Yhtä laadukas kuin muutkin vitsit mun suusta..)

Tänään kuulin ekaa kertaa pitkään aikaan lauseen ''Sä oot oikeesti hyvä tyyppi'' ja se otti suoraan sydämeen. Kyllä skeptikot, mulla on sydän. Todisteena sanon, että se tikittää sen päälle 50 kertaa minuutissa. SE ON IHAN VARMANA SYDÄN. Kuulen sen, tää ei ole tontun tekosia.

Kuitenkin, se on aina vähän väliä mukava kuulla, hyviltä tyypeiltä varsinkin. Se, kun voit seurassa olla oma idiootti itsesi, seurasi tietää typerät virheet, joita olet tehnyt, hyvät ja huonot puolesi eli molemmat puolet vaa'assa. Ja silti kuulet tuon lauseen. Musiikkia korville.
Ja vielä parasta silloin kun se on lause, jolla ei yritetä saada mitään omia etuuksia. Lauseen sanojan kanssa sulla ei ole seksuaalista vetoa, vaan kaverillista, kumpikaan ei ole toiselle velkaa ja tunnettu on vuosia.
Vilpitön kehu, hienoa seuraa, puhetta ja naurua. Ja joskus tuntuu, että sama ilta saisi jatkua loputtomiin.
Se on kuin kirjan tai elokuvan se kohtaus, jossa kaikki on harmoniassa ja sulla on kaikki tarvitsemasi juuri siinä. Et toivo pääseväsi minnekään muualle. Se tuo melkein euforia-tyyppisen tunteen ja sen älyää, että näiden tunteiden takia jaksaa vielä porskuttaa eteenpäin elämässä.
Ihan kaikesta kivusta ja särystä huolimatta!

Kiitos ihmisille, jotka sytyttää leikin tässä kylmässä sydämessä, niille, jotka antavat palasen onnea ja aikaansa, pitävät sylissä kun jo sylin ulkopuolinen maailma tuntuu pelottavalta, ja herättävät toivoa ja unelmia. Niille, jotka jakavat elämäänsä, pelkoja, toiveita, unelmiaan, ja tarinoita menneestä. Niille joiden kanssa voi oppia ja kehittyä, sillä rehellisesti sanottuna se on vaikeaa yksin.
(tutkimusten mukaan ihminen toimii kuin laumaeläin, on laumasielu ja tarvitsee toisia lajitovereita pysyäkseen terveenä)

Oon siinä kohdassa omaa elämää, että kivut on aivan järkyttävät. Herään useita kertoja yöllä hermokipuihin. Mun iho tuntuu siltä kun se palais sisältä ja kosketus sormenpäihin tuntuu välillä siltä kuin saisi sähköiskun. Vatsa tuntuu myös polttavalta ja rintakivut hirveiltä.
Ihmisillä ei oo enää mitään pientä osaa mun elämässä. Osa ihmisistä on tietämättään, esimerkiksi yhdellä lyhyellä keskustelulla, nostattanu mun taisteluhalun. Niin kauan kun mä pystyn vielä ilmaisemaan itseäni jotenkin ja elämään perustarpeissa, elämä tulee antamaan takaisin jotain.
Edes tässä pitkässä sepostuksessa (jota varman lukeekin muutama tärkeä ihminen, mutta ei kaikki) en pysty selittämään näiden íhmisten merkitystä. Sanat ei riitä kuvaamaan näiden ihmisten hyvyyttä ja epäitsekkyyttä.
Mä en vaan yksinkertaisesti keksi mitään tapaa kiittää.

Olen kerrankin sanaton.