Oletteko pysähtynyt koskaan miettimään, miksi nykyaikana voivotellaan sillä, miksi tulee niin paljon avioeroja, kamalasti sydänsuruja ja masennusta? Oletteko jäänyt itkemään jonkun menneen ihmisen perään? Miksi hän lähti? Mitä siinä tapahtui etkö ymmärrä vieläkään? Sinussako vikaa? Mitä, mitä, mitä ja mitä?
Ihmisillä on nykyään niin täydellisyyttä hipova kuva parisuhteesta, että melkein rupean itkemään jo kun mietin mitä minustakin on kuviteltu. Mitä kaikki edes odottavat toiselta osapuolelta, en halua edes kuulla. Vastausta en ole kertaakaan saanut eroon, en vaikka olen sitä kysynyt. Tottakai murtunut ja riepoteltu mieli ajattelee heti, että itsessään on vikaa. Ei ole ellet tosiaan ole tehnyt jotain typerää mikä johti tähän tilanteeseen. Se vaan tuntuu että kaikki kaatuu samantien, jos toisen osapuolen mieli on vähääkään maassa, heti mennään ihan sekaisin. Tai sitten jos suhteessa on vähän reikiä, niin ei sitten vittu millään voida edes yrittää, samantien on haavelinna murtunut ja pitää päästä toisesta eroon? Onko nykyaikana niin pehmopäitä kaikki, vai eikö kenelläkään ole rohkeutta pistää itseään alttiiksi? Miksi luulette että vanhempanne ovat vielä yhdessä? Jos eivät ole, mitä luulet että siinä on käynyt? Elämä ei ole kuin käsikirjoituksesta luettu elokuva, sitä ei ole valmiiksi kirjoitettu, ja elämä ei ole kukkasissa pyöriskelyä. Täällä on rumia ja pelottavia asioita, asiat eivät kaikki tapahdu tarkoituksella, niitä vain sattuu.
Se on vaan niin rasittavaa kun tietää että turha lähteä mihinkään suhdeleikkiin mukaan, kun lopputulos on melkein jo luettavana silmien edessä? Miksi nykyään on niin täydellinen kuva muista ihmisistä, ja pieni miinus värittää kaiken mustaksi ja pilaa lopputuloksen? Eikö kenelläkään muka ole enää yhtään pinnaa kestää sitä yhtä miinusta niin monen plussan takia?
