IRC-Galleria

Jay`s

Jay`s

Come! Try to break me down, Try to kill me, Try to bury me... You can't make it alive

Syytön ja SyyllinenTiistai 21.04.2009 23:38

Tämä on eräs hyvin vanha tarina, eräästä hyvin vanhasta ja rakkaasta hahmostani.

näen sinut peilin kautta, lähestyt minua ilman vaateitta ja meinaan kääntyä sinua vastaan. mutta tunnen miten estät sen, kohta makaan lattialla ja suihku tippui kädestäni vierelleni. näen verta lattialla kasvojeni edessä, tunnen rautaisen maun suussani, pään kivusta tiedän minun olevan verta vuotava. kohta en enää muista muuta kuin sanasi:
"tämä ei satu, ei hätää.", kuiskasit van. painoin silmäni kiinni, sekä anelin lopettamista, mutta pian omituinen tunne tuli sisälleni. sinä olit sisälläni. eikä se tuntunut hyvälle. vaikeroin, että lopettaisit, mutta pian minulta meni taju. heräsin suihkun lattialta yksinäni, päähäni koski ja sinusta ei ollut jälkeäkään. horjuvana otin tukea kylpyhuoneen seinästä, astelin verisenä pois suihkusta etsimään sinua. löydettyäni sinut keittiöstä istumasta, et kiinnittänyt minuun huomiota vaan tuijotit jotain tyhjää pistettä edessäsi. silmiäni poltti kyyneleet, palasin takaisin suihkuun ja itkin, annoin kaiken tulla siellä missä kukaan ei sitä nähnyt. huuhtelin veren lattialta, seinistä ja itsestäni, enkä kertoisi tapahtuneesta kenellekään - sen sinä tiesitkin. olen asunut luonasi jo kaksi vuotta, kertaakaan en ole saanut poistua ulos yksinäni, vaikka en ole yrittänyt karata ja sinä tiedät etten karkaisi, mutta ennakkoluulosi ovat vaistojesi esteenä.
tulen taas keittiöön, viittaat minua nukkumaan ja minä tottelen, koska sinä olet myös näiden kahden vuoden aikana elättänyt minut. olet antanut asua luonasi, syödä ja juoda ilman maksua. minun on tarvinnut vain välillä tarvinnut huolehtia eräästä tarpeestasi, eikä minua haittaa polvistua jalkoihisi, ottaa miehisyytesi todistetta suuhuni ja hoitaa hommaani. ei se haittaa minua. en ole ikinä ollut katkera tilanteesta, koska olet pitänyt minua myös välillä hyvänä ja antanut olla lähelläsi, sinä tiedät että olen takertuvainen, enkä kestä nurkkaan jättöä. tottelen sinua sokeasti kuin koira, olen uskollinen loppuun saakka, vaikka löisit halolla päähän niin silti istun kiltisti odottamassa sinua. et ikinä ole pystynyt sanomaan sitä ääneen, mutta lausumattakin tiedän sen - sinä rakastat minua, niin kuin minäkin sinua.

nyt kumminkin nuo ajat ovat kaukana. herään johonkin vuoteestamme, tiedän sinun tulleen kotiin koska suihkussa virtaa vesi ja juoksen kylpyhuoneen ovelle. vedän oven auki, hymyilen kunnes katseeni kohta sinut. nojaat suihkun seinään. kädessäsi on ase, verta on kaikkialla ja suihku on edelleen päällä. kangistun kauhusta, katselen hädissäni ympärilleni, kohta huomaan kirjeen peilin edessä. astelen kirjeen luokse, kerrot miksi teit tämän. olen kuin kala kuivalla maalla. sydämeni jyskyttää lujasti, katselen ympärilleni taas hädissäni, mutta näen vain kaikkialla sinun punaista vertasi ja reiän päässäsi. nappaan aseen käteeni, lähden pois kylpyhuoneesta, enkä sen jälkeen voi enää katsoa taakse. juoksen ovesta rappukäytävään, lähden huterin askelin alas - pidän kiirettä - saapuessani ulos ovesta sataa kaatamalla. kuulen miten jostain lähestyy auto, kohta näkyy siniset valot ja korvia vihlova ääni tuntuu yltyvän. alan hätääntymään enemmän, joku oli kuullut laukauksen. puristan aseen rintaani vasten, lähden juoksemaan pois, kauas pois. minulla ei ole rahaa, eikä mitään ja kanniskelen asetta ympäriinsä, jolla on tapettu ihminen - rakastettu ihminen. tunnen miten sydämeni aikoo tulla ulos rinnastani, vatsassa velloi, kohta poskille vieri kyynel ja ei aikaakaan kun oli kuin suurinkin vesiputous. mustat kyyneleeni polttivat tuliset arvet ihooni, jokainen helmen kaltainen kyynel oli kuin syövyttävää ainetta ihollani ja sade mikä piiskasi haavoitettua kehoani oli tuhoavaa myrkkyä. juoksin kaupungin läpi, kuulin poliisien autojen äänet takanani ja valot vilkkuivat perässäni - kohta minut saavutettaisiin. juoksin, juoksin ja juoksin, mutta onnekseni et asunut keskellä kaupunkia. kohta oli kumminkin umpikujassa. painoin asetta entistä lujemmin rintaani vasten, kun kuulin poliisien äänen käskevän minun laskemaan aseen. polveni pettivät alta, kaaduin asfalttiin ja pakoni jäi siihen.

ensikerran, kun hahmotin jotain oli jo liian myöhäistä. minut oli viety vankilaan, jossa raiskaajat, murhaajat ja muut hullut olivat vain seuranani. syyllisyys painoi kuin lyijy rinnassani, en saanut nukuttua ja ensimmäiset puolivuotta oli minun pakko homehtua sellissäni yksin, kertaakaan käymättä ulkona. mieluummin olisin ollut jonkun kanssa, jonkun hullun, joka levottomana yönä olisi tappanut minut. öisin kuului valitusta, kuiskailua ja huutoa. porukka oli aivan sairasta. minusta tulisi vielä samanlaista, eikä aikaakaan kun seinäni alkoi täyttyä veri piirroksilla. puolen vuoden jälkeen sormeni oli aivan verillä, koska oli raapinut sormenpääni auki kiviseinän avulla, ihoni oli muuttunut läpi kuultavaksi - olin kuin aave-, hiukseni oli yli pitkät ja punaisten silmieni aluset olivat mustat pussit. kehostani oli tullut laiha, sekä heikko enkä kestänyt enää koko paikkaa pääni alkoi kehittää aivan omaa maailmaansa. ensimmäistä kertaa sellini ovet avattiin, jolloin olin valmis tekemään sen. sellini oli vankilan ylimmässä kerroksessa, vangit päästettiin ulos, otin vauhtia ja kuului kamala kohahdus, kun kaikki katsoivat minua. lensin ilman halki kuin kivi, sekä kohta ikävän rysähdyksen saattelemana makasin maassa yhtenä kuolettavanpunaisena tahrana ja kaikki vangit joutuivat karanteeniin, mutta ainakin minä olin päässyt tuskistani. tai sitten en. pian huomasin, että en päässyt helvettiin enkä sen paremmin taivaaseen. minusta tuli levoton, katkera sielu, joka joutuisi kantamaan elämänsä muistoja hamaan loppuun. en tiennyt lainkaan mitä tehdä, olin entistäkin pelokkaampi ja varovaisempi.

nyt minä vaellan ympäri tätä kurjaa, syntistä planeettaa, enkä kuulu minnekään. en ole elävä, en kuollut. en oli mies, enkä nainen. en ole fyysisesti tunnettavissa, en henkisesti aistittavissa. taidan olla jotain saasteista ilmaa, enkä edes sitäkään. en voi enää puhua kenellekään, koska kukaan ei kuule minua. en voi enää myöskään tappaa itseäni, koska olen sen jo tehnyt, mutta en voi myöskään syntyä uudelleen sillä olen jäänyt varjoksi maanpäälle. olin vanki jo ennen syntymääni, olin vanki elämäni ajan ja olen vanki kaiken jälkeenkin, eikö mikään muutu? haluaisin itkeä, mutta en voi. en tunne enää mitään muuta kuin kaiken ikävän ja tuskan, joka lisääntyy päivä. päivältä isommaksi. nyt katson ympärilleni, näen sinut ja sinä naurat - olet uudesti syntynyt. näytät onnelliselta, tulen lähemmäksi ja kavahdat, jolloin tajuan. minä elin illuusiota, eikä koskaan mitään ollutkaan. minua ei ole ollut, olen vain kuvitellut kaiken ja niin haihdun, kun näen sinun nauravan. minä, jota ei olekaan katoaa vaikka olinkin jo kadonnut.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.