Istun jo varmaan toista tuntia paikallaan
kelaillen sitä kaikkee mikä ei oo enää paikallaan
sun kuva mun kädes, painan sen rintaani vasten
tiputan kyyneleen, ja kuvan pöydälle lasken
otan kännykän käteen, soittaisinko viel
oisko siitä hyötyä, mietin koittaisinko vielä
saada sut ymmärtämään tän kaiken tapahtuneen
vai menisinkö vaan sänkyyn itkeen itseni uneen
taas kerran, en mä kauaa tätä jaksa
sä kysyt multa miksen matkaani vaan jatka
se ei oo niin helppoa, ei todellakaan
vaik yritän paeta joka suuntaan, oot ovella taas
mua vastas, jokane oven avaus on niin raskas
palaan sisään yksin, helpompaa olis sun matka
vituttaa pyörii päiväst toiseen täs samas paskas
kelaten et mikä tän kaiken lopulta ratkas