IRC-Galleria

viimeistä kertaa kun psykiatrini kanssa nähtiin juttu aloi viimein luistaa. Kumpikaan ei piilovittuillu tai ollu ilkee, ei tylyjä sanoja. Pelkkää hyvää, aloin ymmärtää, että ei se Ritari ollukkaan niin paha ihminen. Nyt on poli takanapäin, psykologi tapaamisia kalenteriin merkitty 0 kpl.

Vuosi sitten, mulle sanottii, että miulla olis edessä vielä kaks kertaa pidempi ja raskaampi matka ku mitä olin siihen mennessä taivaltanu. Parantuminen tuntu toivottomalta, osaisinko olla enää onnellinen kaikkien niiden kyynelten jälkeen..? Epäilin mahdollisuuksiani parantua, mutta halusin uskoa parempaan huomiseen, sitten pystyin uskomaan ja paljon myöhemmin parantuminen alkoi. Otin pienen pieniä askelia oikeaan suuntaa. Tahtoni parantua oli niin voimakas, että tein kaikkeni sen eteen, että hymyni muuttuisi tekohymystä aidoksi ja terveeksi hymyksi. Ensin minulle sanottiin, että realistinen tavoite parantumiselle olisi kolme vuotta, nyt istun Trion pohjakerroksessa puisella penkillä ja haistatan vitut tuolle ennusteelle ! Kaikki on mahdollista jos jaksaa vain uskoa.

Tänään siis psykiatrini sanoi ihanimmat sanat mitä vaan voin kuvitella "olet nyt virallisesti terve", masennus on selätetty ja ymmärrän, että ajatus kuolemasta pitikii miut hengissä.