IRC-Galleria

'' Elämä on Kuolemista ''

Voitteko te käsittää, miten ilonen ihminen voi olla, kun sillä on paljon kavereita? No, mullapas oli vielä vuosi sitten monta hyvää kaveria. Elias, Ulla, Kiia, Iisa, Niilo, Simo, Rene ja Lilja. Me hengailtiin joka päivä porukassa ja kaikki oli bestiksiä keskenänsä. Kaikki tunsi meidät ja hymyili kun ymmärsivät sen, kuinka paljon me merkittiin toisillemme. Me oltiin kuin sisaruksia. Ei sitä tunnetta voi kuvailla mitenkään. Mut sitten yhtenä iltana, me oltiin juotu liikaa... Me ei juotu usein, ja sillonku juotiin, niin juotiin hillitysti. Mut sinä iltana kaikki oltiin otettu "se yksi paukku liikaa." Me ajeltiin ympäri kaupunkia ja pidettiin hauskaa. Joo, hauskaa se oli siihen asti, kunnes siinä kurvissa tuli pimeydestä toinen auto ja ryttäs meidät ojaan.

Tässä vaiheessa mun varmaan pitäis jo ilmottaa, että mä itken. Mä oon vieläkin niin paskana siitä kaikesta. Vaikka siitä onkin jo vuosi. Vähän reipaskin vuosi. Mutta kuitenkin. No, mä olin sitten ollut jonkinsortin koomassa tai jotain pari päivää sairaalassa, ja kun mä olin herännyt, mulle oli valjennut se paska tilanne! Mulle kerrottiin, että Ulla ja Kiia oli kuollut heti törmäyksessä, Niilo matkalla sairaalaan ja Iisa sairaalassa. Simo oli edelleen koomassa, Lilja oli pyörätuolissa mutta muuten ihan kunnossa, Eliaksella oli vain muutama naarmu ja aivotärähdys, Renellä oli mustelmia joka paikassa mutta se tuntui olevan kaikista parhaimmassa kunnossa meistä. Mulla oli käsi paketissa mutta muuten taisin olla ihan kunnossa. Lukuunottamatta sitä henkistä tuskaa, jonka takia oon itkenyt ja itkenyt ja katunut ja itkenyt.

No, meni viikkoja mutta Simo ei herännyt. Lääkärit koitti parhaansa, mutta silloin se tuntui siltä ettei niitä kiinnostanut paskaakaan. Me itkettiin Liljan, Eliaksen ja Renen kanssa monta yötä ja päivää. Jokainen meistä toivoi salaa että me oltais kuoltu niiden puolesta. No, siitä muutama päivä eteenpäin niin Simokin kuoli. Me oltiin rikki, me kaikki oltiin niin rikki revittyjä, tuntu ettei mikään enää sais sitä elämäniloa takaisin. Me oltiin menetetty parhaita kavereitamme, ja mikä pahinta; osan itsestämme. Ne oli niin mahtavia tyyppejä, ettei niille vedä vertaa kukaan tai mikään.

Kului kuukausia ja me palattiin kouluun. Kaikki laski katseensa nähdessään meidät. Kukaan ei uskaltanut kohdata meitä, mua ja Reneä jotka kuljettiin edellä surusilmät täynnä tuskaa ja vihaa, kasvot vääntyneinä vihaan, Eliasta joka työnsi Liljaa pyörätuolissa hurjaa vauhtia vilkaisemattakaan keneenkään päin, ja Liljaa, joka pyörätuolissansakin sai vilunväreet kulkemaan pitkin selkää. Se oli urhea tyttö. Se jaksoi.

Jos joku koskaan, ikinä, missään tilanteessa, uskalsikin mainita sanan jostain meihin liittyvästä, se sai osakseen neljä niin ilkeää ja murhanhimoista katsetta ja nyrkkiin kohoavia käsiä, että hiljeni välittömästi. Pari kuukautta meni kuin sumussa, kaikki oli vinossa ja rikki, opettajat oli perseestä eikä vanhemmat ymmärtäneet. Tuntu kuin olisi ollut sodassa; Me neljä vastaan koko muu maailma! Me istuttiin Eliaksen kämpällä ja oltiin hiljaa, nojattiin toisiimme ja vannottiin että ei juoda enää ikinä, ei vittu ikinä!

No kyllä me sitten tajuttiin että oli pakko ryhdistäytyä ja jatkaa elämää. Ne kuitenkin pysyis meidän muistoissa ja sydämissä aina. Liljan jalat alko oleen jo hyvässä kunnossa ja se pysty käveleenkin jo jonkun verran. Elias ja Lilja oli lähentyneet niin paljon, että ne alkoi seurustella. Vaikeeta arvata, että niin mä ja Renekin.