IRC-Galleria

Voikohan ihmisessä olla sellainen sisäänrakennettu vinoutuma, että se kiinnostuu vain epäsopivista tyypeistä? Ja kun joku muu, ihan sopiva ja muutenkin mukava osoittaa kiinnostustaan, se ahdistuu ja tekee tyhmyyksiä? Jos tällainen on oikeasti mahdollista eikä pelkkää mielikuvitusta, millähän siitä pääsee eroon?

Mua ärsyttää juuri tällä hetkellä aivan suunnattoman paljon kaksi asiaa. Ensinnäkin suomenruotsalaiset teinitytöt, jotka tervehtivät toisiaan sanomalla nasaalilla ja makealla äänellään "MoiN!", ikään kuin moi olisi en-sukuinen substantiivi, jonka voi taivuttaa määräiseen muotoon. Ei se ole eikä sitä voi.
Toinen juttu. Mä kerta kaikkiaan vihaan ihmisiä, jotka tulevat kysymään jotain mutteivät kuitenkaan malta mitenkään kuunnella vastausta loppuun saakka, vaan hosuvat eteenpäin. Eivätkä edelleenkään onnistu haluamassaan tehtävässä. Näitä kohtaan töissäni päivittäin, ja joka kerran tunnen vastustamatonta halua kurottautua tiskin yli ja kuristaa kysyjää. Toinen mut täysin raivohulluksi ajava asia on ne korttiaan hysteerisesti lukijassa hinkkaavat, hermostuneet ja kiireiset asiakkaat, jotka ensin näppäilevät väärin, sitten liian nopeasti, kolmannella kerralla kone ei enää lue niitten korttia... Ja ne luulevat, että mitä äkäisemmin ne sitä laitetta piiskaavat, sen paremmin se toimii. Tuo toiminta saa mut aivan suunniltani, niin että mä oikeasti joudun keskittymään etten rääkäise niille jotain raivofalsetolla. Rauhoittukaa perkele.

Mun piti pohtia tässä bloggauksessa aikaa, sen luonnetta, ominaisuuksia ja suhteellisuutta, valitsin ihan sitä silmälläpitäen tuon otsikonkin, mutta kadotin langanpään taas kerrassaan. Ehkä joskus toiste.

Jos pitäisi valita suosikkisadetyyppinsä, mun olisi juuri sellainen, joka alkoi mun ollessa matkalla töihin: pehmeä ja pienipisarainen, joka laskeutuu sumun lailla eikä kastumista edes huomaa. Se tuntuu kivalle kasvoilla ja sen läpi on helppo hengittää.

Näin metrossa tänään pojan, joka näytti sille, että jos viattomuudella olisi ihmishahmo, se olisi se. Sillä oli pitkät, kauniit soittajan sormet (ja sen kantamasta varustuksesta päätellen se olikin jonkin sortin taiteilija); sen silmät oli luottamustaherättävät, isot, pyöreät ja lemmikinsiniset; sen iho oli juuri sellainen terveen ja kuulaan näköinen, että sen poskille varmasti ilmestyy sellaiset ruusunpunaiset, täsmällisen pyöreät läikät kun se on jostain tohkeissaan tai äkäinen. Tosielämässä se voi sitten olla minkälainen viirupää hyvänsä, mutta sillä hetkellä se oli kauneinta mitä olen hetkeen nähnyt.

Tänään ratikkapysäkillä taas joku tuntematon mies kehui mun tukkaa. Hupsua kyllä mä tulen siitä hirveän iloiseksi, ja tunnen samalla voimakasta halua soittaa Ridgelle ja kertoa, kuinka ylpeä siitä olenkaan.

Elämä on taas yhtäkkiä selittämättömän hyvää - kivaa, kepeää ja juuri sopivaa mulle. Ja samalla mua vähän hirvittää, minkälaisista asioista mun hyvä tuuli tällä hetkellä koostuu. Toisaalta ehkei hyvän tuulen tarvitse olla sisäsyntyistä. Ehkä riittää että onni on.

Mä huomaan, että omaksun varsin hyvin uusia paheita. Se tasapaino niiden kesken taas - ehkä mä opin senkin. Olenhan nopea oppimaan.


We'll do it all
Everything
On our own
We don't need
Anything
Or anyone
If I lay here
If I just lay here
Would you lie with me and just forget the world?

- Snow Patrol: Chasing Cars

Mun ei pitäisi viettää aikaani näin arkena keskellä päivää kotona. Mun päähän tulee kaikkia kummia tuumia, kuten ottaa lasillinen punaviiniä lounaan kyytipojaksi. Tai mennä päikkäreille ilman herätyskelloa. Tai syödä aamiaista kahdesti.
Jos lähtis liikenteeseen vähitellen. Viikonlopusta tulee huikea, tiedän sen jo nyt :D

Onkohan ihan normaalia, että näin digiteeveen tultua mä yhä useammin huomaan, että jotkin mainokset jää ikään kuin vaiheeseen? Siis silleen, että ne katkee kesken selostajan lauseen ja noin. Mä en muutenkaan ihan varauksetta ole heittäytymässä selälleni tämän digihässäkän edessä, sen verran mussa on elaria. Ja vastarannan kiiskeä (joka EI siis olekaan sama asia kuin opportunisti, kuten ennen tyhmästi luulin. Tää oli sulle, Mandoliini, koska tunnustit että olen sua älykkäämpi. Pitää sunkin saada hupisi. :) ).

Mun uusi urheilusuosikki on se MM-keihään kolmonen, se jenkkien rääväsuu, jonka nimeä en lukuisista harjoituksista ja muistisäännöistä huolimatta osaa. Vaikka ei se kyllä Tommia ihanuudessa voita, mutta tietynlainen esiintyminen on aina viehättävää koko kansaa työkseen viihdyttävässä ihmisessä, kuten ammattiurheilijassa. Tai siis en mä niille mitään sen ylevämpääkään tarkoitusta ole vielä keksinyt, noin niinkuin isossa mittakaavassa. Että miks ne oikein jumppaa kokopäiväisesti.

Havaitsin, että mun viskiprojekti on ihan hyvällä mallilla. Sen jälkeen mulle jää opeteltavaksi paheista oikeastaan enää suonensisäiset, koska sikaritkin menee jo ihan leikiten. Oon mä aika urhea kyllä.

Olin tänään katsomassa kutsarissa keskeneräisen version Louhimiehen uudesta Käsky-elokuvasta. Se oli jo nyt, puolivalmiina aivan mielettömän vaikuttavaa kamaa. Menkää katsomaan se, kun se enskaa! Mäkin aion. Samuli Vauramo on myös huippusuloinen, vaikkei leffa siitä ilmiöstä oikeastaan kerrokaan. Mutta on se silti.

Poljin kotiin mukavasti syksyntuoksuisessa ja -värisessä, mutta vielä loppukesän lämpöisessä auringonlaskussa. Yhtäkkiä tuntui taas mukavan levolliselle, kuin moni mukava asia olisi vasta aluillaan, tankki täynnä ja ohituskaistaa horisonttiin saakka.
Asioilla on tapana järjestyä.

Tiedättehän, miten joistain ihmisistä vaistoaa, että ne ovat pahasti piloilla? Sellainen ihminen on kuin rikkinäinen lelu, sellanen tosi hieno lelu, jossa olis kaikki toiminnot mitä ikinä keksis halutakaan mutta kun sen ottaa käteen ja helistää, niin kuulee miten siellä sisällä joku sellanen iso osa iskeytyy seiniä vasten ja siitä tietää että se on piloilla eikä sillä voi leikkiä ollenkaan. Sellaisiin ihmisiin olis paras olla ryhtymättä ensinkään, mutta onko se sitten se vaara mikä kiehtoo vai miksi kuitenkin.

Mun Livestrong-ranneke hajosi eilen. Se on ollut mulla kädessä yhtäjaksoisesti puolitoista vuotta ja se oli mulle tietyistä syistä tärkeä. Nyt sitä ei enää ole. Ranne tuntuu tyhjälle.

Oltiin tänään kummitytön kanssa Korkeasaaressa. Jotenkin oli melkein luontevaa kiertää siellä keskellä niitä kiljuvia tenavia ja rähjääviä aikuisia, velttoja elukoita ja tahmeissa kätösissä sulavia namusia. Kotiinpäästyäni otin kahden tunnin päikkärit, enkä muista hetkeen olleeni yhtä poikki.
Puhuttiin kummitytön kanssa kanadanhanhista. Niitä ei luojan kiitos saarella näkynyt, ja spekuloitiin että missä ne nyt sitten on. Kummityttö oli sitä mieltä, että ne oli lentäneet - loogista kyllä - Kanadaan, "kun siellä on lunta koko ajan". Hyvin päätelty.
Käveltiin biisoniaitauksen ohi. Neljä valtaisan kokoista nautaa köllötteli auringossa ja loi laiskoja silmäyksiä meihin pällistelijöihin.
Minä: "Kato miten rennoille noi näyttää. Mitähän ne oikein miettii tuolla?"
Kummityttö: "Ne varmaan miettii että 'älä ammu meitä!'"
Se on kiinnostunut dinosauruksista, ja matkamuistomyymälästäkin se halusi mukaansa kaikkien niitten söpöjen pehmolelujen ja hilavitkuttimien sijaan puisen kilpikonnan. Musta siinä pimussa on asennetta.

Mä harjoittelen viskinjuomista. Äsken istuin ikkunalaudalla polttamassa savukkeen, katsoin hienoa UIP:n sinistä taivasta ja pilviharson takaa mollottavaa kuuta ja musta tuntui oudolla tavalla vapaalle. Haikealle, tietysti, mutta hyvällä tapaa irralliselle.
Enkä edes lähtenyt baariin.

Asiat on musta paras saattaa loppuun asti, siten, ettei enää tarvitse miettiä että mitä jos...?
Mielenrauha koostuu toisinaan kovin pienistä ja hauraista asioista. Muutamasta sanasta.

Ja he elivät elämänsä enimmäkseen onnellisina loppuun saakka. Kumpikin tahollaan, ja hyvä niin.


Kai ehjin siivin
me vielä joskus liidetään,
alhaalla jossain nukkuu kaikki muut.
Kukaan ei löydä,
pimeyteen meidät merkitään,
saa salaisuuden sysimetsän puut

- PMMP: Salla tahtoo siivet

tällaista on ehkä olla nuori:
kerrankin unohtaa kaikki se vakava,
mitä on huomenna ja vittu ikinä

- PMMP: Kesäkaverit


Paula näytti häiriintyneelle puudelille, Mira mankeloi pitkin lattioita maha edellä ja seisoi käsillään. Paula kaatoi kitaristin, Mira veti holtittomimmat välispiikit ikinä. Tyttöjen vika keikka hetkeen. Hirveän haikeaa, huudettiin ja jyskytettiin ne lavalle kahteen encoreen. Ekan setin oltua puoliakustinen (kirjoitin ton sanan jo toiseen kertaan viikon sisään tänne, haha, ehdinpäs kommentoida ite!) ja poikkitaiteellinen akrobaatteineen ja jotenkin lännenjukkamainen haitari-, tamburiini- ja kontrabassosovituksineen, toinen setti olikin sitten jo sitä tutumpaa puupäilyä, pogoilua ja rähjäämistä. Meidän edessä istunut keski-ikäinen pariskunta vaihtoi katseita, kun perussetin päätteeksi koko yleisö jäi seisomaan ja vikana tuli Kohkausrock ja sitten ekassa encoressa Isin pikkutyttö. Tää on nyt sitä nuorisomusiikkia.


Heitetään lauteille kiulut ja kannut,
lähdetään löylyille!
Sinä et oo koskaan varmaan saunassa pannut?
Älä kuse kiukaalle!

Toka rivi voi olla jotain muutakin, en kuullut ihan kunnolla että miten se meni. Anarkiaa kuitenkin.
<3

Kuulin sen äsken, kun katsoin vahingossa Voicea. Muistin taas, miten paljon siitä biisistä pidänkään.
Toinen, mikä on soinut mun päässä ihan nonstoppina viime päivät, on Tiktakin Satuprinsessa. Mikshän.

Mä huomaan, että mulla ei tässä vaiheessa elämää ole yhtään oikeaa intohimoa. Siis asiaa, jonka puolesta viitsisin pitää palopuheita, jota tekisin kellon unohtaen ja täydellisesti uppoutuen, jonka puuttuminen jättäisi paikkaamattoman aukon muhun. Ehkä juuri se on mun suurin ongelma.


Satuprinsessaa sä oottaa saat
vaikka päivies päähän,
koskaan et sellaista löydä.
Satuprinsessaa ei ollutkaan,
vain pieniä hyviä hetkiä,
jotka sä itsekin kai nyt näät

- Tiktak: Satuprinsessa

Onnistuin oikein kimpaantumaan tänä aamuna töissä ensimmäistä kahvikupillista onnellisena haistellessani ja perhejulkaisu Seuran tuoreinta numeroa lehteillessäni. Kyseinen aviisi oli sitten ihan mennyt urhoollisesti julkaisemaan Kostiaisen Pasin äijäily-testosteroni-moottoriöljypäissään kirjoittaman jutun Monster Jam -autoista. Tai no, "autoista". Tuhovälineiksi mä niitä kutsuisin, tai ehkäpä ääliömäisyyden multihuipentumaksi, jos oikein kriittiseksi heittäytyisin. Kerrassaan käsittämätöntä, sanoisin jopa uskomatonta: näinä päivinä, kun ilmastonmuutos on noussut kahvipöytäkeskusteluihin ikuisen sään päivittelyn rinnalle, kun kaikki itseään kunnioittavat ihmiset osallistuvat ilmastotalkoisiin - vapaaehtoisesti tai vasten tahtoaan, julkisesti tai salaa: Kuosmiksen on turha pudistella päätään siellä - , kun lentomatkailukin on miltei kriminalisoitua ja SUV:n omistaminen merkki junttiudesta entisen "paalua on niin ettei paskalle taivu"-statuksen sijaan. Näinä päivinä. Miten on mahdollista, hän kysyy, miten on mahdollista, että a) Suomeen tuodaan moinen typeryyden riemuvoitto ja b) joku väsynyt ja nuhruinen koko perheen viikkolehti vielä tekee siitä jutun, jossa faktat tunnustaen mutta niistä viis veisaten körötellään hirviöauton kyydissä, posket geenimanipuloitujen omenien lailla hehkuen ja adrenaliini suonissa vonkuen?
Ne autot kuluttaa 4,5 litraa bensaa sadalla. Metrillä. Oikeasti. On se nyt jumalauta kumma.
Miten yksikään täysissä järjissään oleva aikuinen ihminen voi olla piittaamatta TUON VERTAA mistään? Mä en tässä ole vaatimassa, että jengi muuttaisi jurttiin Nuuksion metsiin ja alkaisi kukin viljellä ja tappaa omat turnipsinsa ja sterilisoisi itsensä ja puolisonsa jotteivät epähuomiossa lisääntyisi ja liikakansoittaisi maata. Musta olis vain mukava nähdä ton kaiken propagandan ja jeesustelun ja julkisen sädekehän kiillottamisen oikeasti johtavan johonkin. Vai onko todella niin, että ihmisen pitää saada sitä omaa jälkikasvua, omista kupeista versonutta verta ja lihaa, että se tajuaa ettei tämä meno voi jatkua - tai jos jatkuu, niin mun lapset ei koskaan tule näkemään aurinkoa eikä saraheinää eikä saimaannorppaa eikä piru vie paljon mitään muutakaan?
Samaan vitutuksen maksimointiin menee sitten seuraavakin. Joko mun talossa asuu ihan käsittämättömän yksinkertaista ryhmää, tai sitten taas kerran niitäkään ei juurikaan kiinnosta. Mutta siis kuinka vaikeaa on aikuisen ihmisen tarkistaa ollessaan kippaamassa sitä Kotipizzan laatikkoa paperiroskikseen, muovista hedelmäpussia biojäteastiaan, vittu telkkarinraatoa sekajätteisiin, että onko se sallittua vaiko kenties ei. Siltä varalta, että oma järki ei sitä ihan spontaanisti sanoisi, niitten laatikoiden kannessa on ihan eritelty kuvaus siitä, mitä niihin tulee työntää ja mitä ei. Onko liian iso ponnistus? Missä kohtaa informaatioketju katkeaa? Mä jotenkin vielä voisin käsittää, jos joku egoisti olisi sitä mieltä että on liian haasteellista ja rankkaa lajitella jätteensä (jotka on ihan itse omin käsin jaksanut kaupasta kotiin laahata ja napaansa ja ties minne muulle änkeä) ja tumppais ne kaikki sekaisin sekajätteisiin: mutta jos vastustaa kierrätystä, niin voisko protestoida vaikka 100-lehden tekstaripalstalle tai jonnekin muualle salaliittoteorioiden Kultaiseen Kirjaan tai vaikka George W. Bushin kuumalle linjalle? Se, että kostoks lataa kaiken irtaimen muovisen ja lyijystä tehdyn ja radioaktiivisen ylijäämänsä biorodeen, ei varmaankaan palvele ketään.
Mä en ihan oikeasti voi ymmärtää. Mitä helvettiä, kysyy hän; mitä helvettiä?