IRC-Galleria

Jos meillä on olemassa lakeja ja pykäliä asioista, sanotaan nyt vaikkapa kiinteistöjen julkisivumainoksista, on myöskin viranomaisia, jotka näitä lakeja valvovat. On täytettäviä kaavakkeita, toimitettavia liitteitä ja poikkeuslupa-anomuksia. On palvelunumeroita, joihin soittamalla saa vastaansa nauhoitetun tiedotteen kahdeksasta uudesta numerosta, jossa kenties vastaa joku ihminenkin joka kuun kolmas perjantaiaamu kello 07.42-07.48 ja tällöinkin vain, mikäli satut soittamaan anonyymista puhelinkioskista keskeltä itäisen kantakaupungin vilkasliikenteisintä tietyöaluetta yhdellä jalalla seisten ja toista kättä natsitervehdykseen ojentaen. Niin ja tämän lisäksi pitää vielä muistaa tunnussana, jonka saa poikkeamalla henkilökohtaisesti salaiseen virastoon, jonka sijainti paljastetaan eräällä nettisivustolla kuva-arvoitukseen piilotettuna ja jonka aukioloajat ovat suoraan laskettavissa piin likiarvosta ja osuvat meidän ajanlaskuumme suunnilleen yhtä taajaan kuin lottovoitto suomussalmelaiselle imagokonsultille.
Taas kerran, kanssakansalaiset: eihän tämä voi olla näin! Miten ihmeessä länsimainen sivistysvaltio voi olla näin kerrassaan byrokraattinen ja etten sanois brezneviläinen. Miten on mahdollista, että näiden virastojen viralliset viranhaltijat, -omaiset tai -sijaiset eivät tunnu itsekään osaavan auttaa hämmentynyttä kansalaista pykäläviidakossa ja se ainoa, joka tietää asioista jotain, ei vastaa puhelimeen puhelinneuvonta-aikanaan? Ei tämmöinen peli vetele, ei tämä käy.
Mä en halua soittaa Rakennusvalvontavirastoon enää kertaakaan. Koskaan.
Loppuun vielä lainaus suoraan Wikipediasta, koska emmätiedä, musta tää jotenkin hassusti tuntui sopivan tähän:

"Kafkan teosten ilmapiiri on synkkä ja teemoina ovat useimmiten käsittämätön ahdistus, vaino ja irrallisuuden tuntu. Päähenkilöt ovat usein kyvyttömiä toimimaan haluamallaan tavalla. Esimerkiksi romaanissa Oikeusjuttu heijastuu Kafkan hienovarainen satiiri virkavaltaistunutta yhteiskuntaa kohtaan. Päähenkilö joutuu nimettömän oikeusistuimen eteen, jossa hän ei edes tiedä, mistä häntä syytetään. Kerronnassa mielettömät tapahtumat, jotka unenkaltaisessa kirjallisessa todellisuudessa ovat kuitenkin ymmärrettäviä, yhdistyvät kiduttavaan kykenemättömyyteen ja uhriosaan.
Kafkamaisuus on siis kuviteltavissa kasvottomaksi byrokratiaksi tai yleiseksi hegeliläiseksi vieraantumiseksi nyky-yhteiskunnasta. Tavaratalouden lait näyttäytyvät vieraalta yksilölle, vaikka kyseessä onkin ihmisten toiminta. Vieraantuminen aiheuttaa sekä valtiollisen koneiston että kansalaisyhteiskunnan näkymisen ylitsepääsemättömänä luonnonlakina, joka asettaa toiminnalle ylitsepääsemättömät reunaehdot kuten fysiikan laitkin."

Vietettiin eilen rva Taalasmaan kanssa lähiö- / kulttuurilauantai. Räntäsateessa tapahtuneen tuulipukuisen vuorenvalloituksen, päiväsaunan ja itseaskarreltujen burgereiden jälkeen läksimme länteen, ottamaan haltuumme Espoon aarteen, WeeGee-talon. Onnistuimme vieläpä hankkimaan itsellemme henkilökohtaisen kierrosoppaan, mikä teki taiteeseen tutustumisesta entistäkin antoisampaa.
Henkilökohtaisesti mä pidin aika lailla Annette Messagerin saduista, mytologiasta ja leikistä ammentavasta pehmolelunykytaiteesta: musta oli muun muassa mainiota havaita, miten groteskille näyttää nyljetty pehmoeläin ja kuinka monimerkityksisille ilmassa leijuvat tummat karvatupsut voivatkaan vaikuttaa, puhumattakaan niistä monista feministisistä tulkinnoista ja konnotaatioista, joita sen teokset etsimättä herättävät. Sen Casino-teos oli oikeasti sellainen, että sitä olisi voinut katsoa väsymättä tunteja, vähän kuin tulta tai merta; Keräilijän salattuun huoneeseen (?) puolestaan olisi halunnut mennä sisälle, tutkimaan ja kääntelemään kaikkea, lukemaan läheltä.
Dalí sen sijaan. Melkoisen epämiellyttävän oloinen tyyppi, etten sanois. Siis kun mä en ole tätä ennen osannut yhdistää sitä oikein muuhun kuin surrealismiin, valuvat kellot ja se kummallisenmallinen hajuvesipullo - eikä ilmeisesti moni muukaan. Mutta sehän ei suinkaan ollut mikään linjakas surrealisti, vaan pikemminkin sellainen opportunisti (tässä käytän sanaa oikein, sen sanakirjamerkityksen mukaisesti), aallon harjalla ratsastaja, joka kokeili vähän kaikkea, teki sitä mikä kulloinkin on ollut pinnalla ja juhlittua, oli sanalla sanoen populisti. Ei siis suinkaan mikään tinkimätön oman näkemyksensä esilletuoja, vaan teknisesti osaava jäljittelijä, trippailija, joka eli taiteilijamyyttiä todeksi ja teki sitä, mitä hänen itse itsestään luomansa karikatyyrin kulloinkin odotettiin tekevän. Ainoa asia, joka muhun sen elämässä ja teoksissa todella teki vaikutuksen, oli sen kuolema: se riutui hengiltä sen rakkaan kuoltua ja lopulta siis kuoli itsekin, runollisesti sanottuna siihen kaipuuseen. Ei lopultakaan mikään elämää suurempi ihminen, vaikka sen taide sitä ehkä ainakin kuvataiteen koko kentälle olikin.
Ja ne, jotka tässä vaiheessa kummastelevat, etten ole hehkuttanut vielä lainkaan The Arkin mahtavuutta ja Olan ihanuutta kerrottakoon, että me myöhästyttiin. Seppo oli pannut ne soittamaan jo ysiltä, mä en ollut varmistanut aikataulua etukäteen ja me nähtiin vain neljä viimeistä biisiä koko setistä. Seurauksena oli niin valtavan paha mieli, niin iso pettymys ja niin suuri turhautuminen, että asian valjettua mulle koko karmeudessaan olin oikeasti purskahtaa itkuun keskellä Mannerheimintietä. Eikä mulla vieläkään ole oikein välineitä käsitellä tätä.


Who doesn't long for someone to hold
who knows how to love you without being told
somebody tell me why I'm on my own
if there's a soulmate for everyone

- Natasha Bedingfield: Soulmate

Pidin siitä, mistä kerroit: ihmisestä, joka halusi muistoksi talon.
Pidän siitä, miten kerrot asioita, tunteita.
Pidän siitä, mitä teet: teet sen kauniisti ja hyvin.
Sinä yllätät kaikki, paitsi ne, jotka tietää.

- Dave Lindholm: Pieni ja hento ote

Sanoi K. tänään. Mä uskon että se kyllä tietää, osaahan se myös taitella Cessnan mainoslehtisestä. Molempiin suuntiin kulkevan sellaisen.
Muutenkin vietin tänään aivan liikaa aikaa K:n, J:n ja T:n välimaastossa, huonon läpän ristitulessa. Mulle ne on kyllä aika nätisti, kun tietävät että mä osaan sekä tuijottaa, manata että tyhmäillä ne suohon koska tahansa. Tai no, K. ei ehkä tiedä mutta se on itsekin tavallisesti niin pihalla, ja T. on mun läsnäollessa liian puissa edes yrittääkseen mitään. Eli ehkä se riittää, että J. pysyy aisoissa.
Mutta siis eikö ole hieman kohtuutonta, että ihmisen oltua töissä 12 tuntia se joutuu ensin matkustamaan Ruoholahteen hakemaan autoa, sitten suhaamaan halki iltaöisen Helsingin, ja omille tutuille kulmilleen päästyään vielä kuluttamaan 45 minuuttia etsien pikkuruista, ihan pienenpienenPIENTÄ parkkipaikkaa vain? Ja lopulta, löydettyään sellaisen, suorastaan mitättömän pienen (mutta Pesoselle aivan passelin) ja ihan vain vähäisen laittoman parkkipaikan, se joutuu taapertamaan vielä arviolta puoli kilometriä kotiin? Voisinkohan mä tehdä jatkossa niin, että aitaisin tuolta kadulta, oikeastaan suoraan mun oven edestä olis tosi hyvä, niin sellaisen parkkikohdan että aina kun Pesonen noin kerran kuussa on mun luona yökylässä, mä saisin sen suoraan siihen eikä tarttis miettiä ja sompailla? Varmaan voisin, ja voisin vieläpä askarrella siihen sellaisen melkein aidonnäköisen liikennemerkin, joka sanois että juuri mulla on ilmainen parkkeerausoikeus siihen paikkaan, ja muilta se maksais jotain miljoonia kymmeneltä minuutilta.
Aukoton suunnitelma.

Vanhan sanonnan mukaan suru puolittuu, mutta ilo tuplaantuu jaettaessa. Toinen sanonta tietää, että murheen kantaa yksinkin, mutta riemuun tarvitaan kaksi. Lapsena mä olin sitä mieltä, että moiset tulokset saa vain joku laskutaidoton juntti, joka ei tajua mistään mitään. Nykyään ymmärrän onneksi vähän paremmin.
Ilo ja riemu on usein sellaisia, että niitä on hurjan vaikea pitää sisällään. Ne ryöppyää helposti yli ja ne haluaisi jakaa mahdollisimman monen kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei niitä saa pidettyä itsellään eikä suuta soukalla. Surutyöstä puolestaan suurin osa on joka tapauksessa sitä pään sisällä tehtävää, ja sen luonteeseen sopii sellainen sisäänpäinkääntyneisyys ja vaikeneminen muutenkin.
Onni on siis tärkeää päästä jakamaan. Toisinaan kuitenkin, jos onni on laadultaan sellaista hieman poikkeuksellista tai joidenkin mielestä kyseenalaista, saattaa olla äärimmäisen piinallista koettaa valita niitä ihmisiä, joiden tietää voivan iloita kanssaan tuomitsematta. Silloin ilo saa kummallisia, taittuneita sävyjä, eikä sitä voi varauksetta suitsuttaa kaikille kuuntelemaan suostuville. Tällainen onni usein vie joltakulta toiselta jotain pois, vähentää hänen onnellisuuttaan, vähän kuin rakastuisi väärään tai kiellettyyn tyyppiin. Silloin tunteet saavat seurakseen syyllisyyttä, eikä ilo ole enää niin puhdasta. Onko väärin olla onnellinen jonkun toisen kustannuksella?
Sillä mikään ei ole yksinäisempää kuin joutua iloitsemaan vailla seuraa.

On asioita, jotka pitää sanoa ääneen tehdäkseen ne näkyviksi. Sanat ikään kuin antavat niille lihan, ja näin ne on ihan pakko kohdata.
On asioita, joiden julkilausuminen helpottaa ja huojentaa oloa. Ne saattavat olla sellaisia, että ne ovat olleet kaikkien tiedossa tai ainakin aavistuksissa pitkään, mutta kun niistä aletaan puhua, ne muuttuvat aavistelusta todellisuudeksi eikä niiden ympärillä tarvitse enää hiiviskellä tiettyjä aiheita vältellen.
Sitten on asioita, jotka kenties ovat edellisen kaltaisia, ainakin jonkun asianosaisen päässä, mutta joiden ääneen sanomisesta ei koidu mitään hyvää: ne kenties paljastavat sanojastaan jotain niin pientä, noloa ja epämiellyttävää, että ne olisi paras jättää sinne alitajuntaansa sen sijaan, että työntää ne maailmaan muiden ihmeteltäväksi. Pahimmassa tapauksessa ne loukkaavat jotakuta toista ja kenties saattavat hänet arvelluttavaan valoon vähintäänkin omissa silmissään. Laimeimmillaankin ne tuhoavat jotain sanojastaan. Yleensä ainakin yhdelle tulee paha mieli, ja monet tuntevat itsensä typeriksi. Vaikka tarkoitus olisi ollut hyvä, lopputulema ei sitä siis tosiaan ole.
Olisi suurenmoista, jos olisi viisautta erottaa nämä asiat toisistaan.

Olisi myös suurenmoista pystyä muistamaan, että on miljoonia tapoja nähdä maailma, elää tätä elämää, olla, eikä yksikään niistä ole toista parempi saati arvokkaampi. Pitäisi osata nähdä eroavaisuudet rikkautena eikä suinkaan häiritsevinä poikkeamina.
Pitäisi osata olla työntämättä nenäänsä joka asiaan. Tärkeintähän kai on, että me kaikki olemme onnellisia?
Seuraava blogimerkintä aiheesta Onni on jo mietittynä...


You ought to know: just because youÂ’re full of it
it doesnÂ’t mean that youÂ’re the shit
So take a good look at me
Now, hereÂ’s some good advice:
Try some manners, fuck-face!

- The Ark: Rock City Wankers

EN TULE FACEBOOKIIN! EN! EN! EN!
Ei sillä, ettenkö arvostaisi lukuisia saamiani kutsuja, maanitteluita, vaatimuksia - saati niitä esittäneitä ihmisiä. En silti tule, kiitos vain.

Mä olen aina miettinyt, voiko hammashygieniatuotteiden jatkuva tuotekehittely ja todella suuren budjetin mainostaminen olla kannattavaa. Mun on jotenkin vähän vaikea uskoa.

En voi kylliksi hehkuttaa jumppaamisen ihanuutta. Oi sitä lihaskivun autuutta! Hien suloaromia! Terveellistä ruokaa vaativaa nälkää! Mulla on NIIN ollut ikävä tätä.

Lauantaina on The Arkin keikka. Mä olen odottanut sitä niin kovasti, etten viikkoihin ole oikein voinut kuunnellakaan mitään muuta. Olispa se hyvä, toivon kamalan kovaa että se olis hyvä.

Toisinaan sitä haluaa uskoa, toivoo ja on melkein varma siitä, että kun ajattelee jotakuta, tämä ajattelee takaisin. Yhtä kovaa. Se saattaa olla arka, hauras toive, melkein kuin pyyntö: ole mun, edes vähän aikaa, edes ajatuksissa.
Joskus se käy toteen, joskus sen saa kuulla olevan juuri niin kuin tuskin uskalsi toivoa sen olevan. Sellaisina hetkinä ihan kaikki tuntuu olevan mahdollista. Sellaisina hetkinä on haavoittumaton.
Sellaiset hetket riittävät, mutteivät koskaan kyllin pitkälle.

Mä riehaannun aivan ylettömästi bongatessani jossain aidon jenkkisiilin. Vähän kuin näkisi nahkaliivin tai vyölaukun, mutta paljon parempaa.

Mä pidän ihan hirveästi silittämisestä. Joskus joudun oikein pidättelemään itseäni, etten ala siihen. Ja mä silitän kaiken: tyynyliinat, t-paidat, farkut, topit, hameet, astiapyyhkeet...

Mua ahdistaa suunnattomasti, jos jokin asia loppuu kesken: ruoka tai puhelimen akku kesken puhelun tai talouspaperi tai kynän muste. Siksi ostan kernaammin hieman liikaa kuin liian vähän.

Mä haluaisin välillä salaa olla amerikkalainen keskiluokkainen teinityttö. Sellainen kuin jossain telkkarisarjassa, Veronicassa tai Buffyssa tai jossain.

Mun mielestä on uskomattoman kiusallista poseerata valokuvissa, ja siksi lisään tännekin niin harvoin uusia kuvia.

Kun mä laitan vartalorasvaa käsivarsiin, mun pitää aina viimeiseksi silittää itseäni myötäkarvaan, että ihokarvat jää oikeaan asentoon ja sileästi pitkin kättä.

Yksin hississä ollessani seison aina selkä oveen ja kasvot peiliin päin ja teen ilmeitä. Ja toivon ettei kukaan muu astu hissiin mun seuraksi.

Mä olen oikean parin kanssa ihan lyömätön Aliaksessa ja välillä tuurilla hurjan hyvä Trivialissa, mutta mitään logiikkapelejä en jaksa edes alkaa.

Mä tunnen toisinaan ihan ylitsevuotavaa hellyyttä mulle tärkeitä ihmisiä kohtaan, niin suurta rakkautta, etten edes tiedä miten sitä osoittaa, sellaista pakahduttavaa laatua. Eilisilta vietettiin pääosin serkkutyttöjen kanssa toisiamme terapoiden ja punaviiniä latkien. Koska mulla ei ole sisaruksia, ovat nämä serkut mulle sellaisten asemassa, täyttämässä sitä sosiaalista kuoppaa. Ne on ihan mahtavia naisia, enkä mä siltikään koskaan varmastikaan olisi tutustunut niihin, ellei ne olis mulle sukua. On uskomattoman huojentavaa, kun ympärillä on ihmisiä, joille ei tarvitse selittää. Ne ymmärtää, koska ne tietää. Voi miten mä pidänkään niistä.

Tänään oltiin Henden kanssa Tennarissa tsekkaamassa Sally Mannin näyttely. Mä aloin tavallaan sitä katsoessani ymmärtää, mistä ne säädyttömyys- ja lapsipornosyytteet oikein kumpuavat - mutten silti missään nimessä allekirjoita niitä. Eikö yksi taiteen tehtävistä olekin nimenomaan herättää ajatuksia, provosoida, hämmentää? Sitä paitsi ne kuvat on valtavan vangitsevia, niissä on hieno epätodellinen ja ajaton unitunnelma - musta ne oli pääasiassa yksiselitteisen kauniita.
Yhtenä teoksena näyttelyssä on dokumentaarinen filmi Mannista itsestään, jossa haastatellaan sitä ja sen perhettä sen taiteen taustoittamisen näkökulmasta. Noin filmillä sen elämä näytti mun silmissä täydelliselle: mies, johon se rakastuu ensisilmäyksellä ja jonka kanssa se elää vielä neljäkymmentä vuotta ensitutustumisen jälkeenkin ja tällä välin ne saavat kolme epätodellisen kaunista lasta; tila, jolla tämä koko onnellinen perhe asuu Virginiassa vinttikoiriensa kera hevosten laiduntaessa pihapiirissä - kaikki se. Sally Mann näytti itsekin jotenkin ponimaisen sievälle: sillä oli sellaiset suuret, pyöreät ja kirkkaan elinvoimaiset silmät, paksu, keski-ikäisenäkin pitkä ja hopeaisten hiusten juovittama musta tukka, terve ja raikas ulkoilmaihmisen habitus ja ryhti. Ja että se kaiken tämän lisäksi on arvostettu valokuvaaja - musta se on jo itsessään hienoa.

Puhtaissa lakanoissa nukkuminen on yksi elämän parhaista jutuista. Tuntuu, että niissä unetkin on parempia ja syvempiä, eikä niissä unissa menetetä ketään tai koeta syyllisyyttä.